Ulos tultuaan Ristian katsahti ympärilleen, vaikka tiesikin, ettei kukaan vieras nähnyt hänen puuhiansa, ja alkoi sährätä kellarin ovea auki. Vastaanhangoitteleva ovi äännähti viimein ilkeästi voihkaisten ja aukeni mustaksi kidaksi valkoiseen lumeen. Ristian oli tuokion näkymättömissä. Kun hän ilmestyi jälleen kartanolle, oli hänellä melkoinen vauhti tupaan mennessään. Pian hän juoksi takaisin kellariin, kädessänsä vahvaleukaiset hohtimet, ja oli kadoksissa puolta pitemmän tuokion kuin äsken. Kun hän taas ympärillensä pälyillen ilmestyi pihan hiljaisuuteen, oli hänellä kummassakin kainalossa silkkipapereista hartioitansa nostava pullo.
Ristian komennoi tupaan tultuaan lapset mäkeen ja avasi toisen pullon. Sieltä hän lorautti makeaa, punaista nestettä lasiin ja tunsi sitä maisteltuaan niinkuin hänen ruumistansa olisi alkanut hyväillä lempeä ja lämmin käsi. Ristian istui pöydän ääressä, katseli nummien valkeita kaarteita ja nauraa hörähteli itseksensä. Lovissan äkäilyn Ristian nitisti pian loppuun kysymällä, kuka oli talon isäntä ja herra: se olikin nyt Kristian Petrovits!
Ristian madalsi toisen pullon nestepatsaan pian pohjakupukan tasalle ja oli jo valmiina tekoihin. Hän siristeli silmiänsä, haristeli sormiansa ja koukisteli käsiänsä kuin lentoon lähteäkseen. Osan intoansa hän purki toisen pullon avaamiseen, mutta sitten hän hätkähti. Hän muisti eräät sanat, jotka tuntuivat niinkuin juuri korvaan huudetuilta:
— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits! A kuin tulet juttuun?
Ristian seisoi hetkisen liikahtamattomana, sitten hän vetäisi kädellänsä rennon kaaren ilmaan ja huudahti:
— Ahaa, Rasutovi, trastui! Haroossi on nyt, oikein haroossi! A on oma talo, on oma mäki, on oma järvi, a mikäs on olla! Päivällä liepuskaa leivon, yöllä maatuskaa silitän, oikein on haroossi! A ennen: oikein surullista oli, oikein salkka oli. Syödä piti mikä ei pakoon juossut nenän alta, vähän sai vielä uristakin, syödä piti vaan! A nyt: kukkoja syön, Rasutovi, munia syön, syön lohia! Paljon oli minulla karjaa, ylen paljon, on vieläkin, katsohan, kyyhkyläiseni.
Ja Ristian töhnäsi ulos ja alkoi pitää mökyä hiljaisessa aamussa:
— Pasmatrii — tuolla on läävä, sata oli lehmää, kaikki vei piru. Ei pysynyt piru kahleissa, keikkumaan läksi, kaikki vei läävästä, sonnat minkä jätti! Tuolla on pahna, ylen on suuri pahna. Rutto tuli, nälkärutto, pois vei!
Ristian yltyi leikissään, viittilöi näkymätöntä vierastansa mukaansa ja toikkaroi lumivalleja nuohoten kanatornille.
Kartanorakennuksen akkunassa vahti Lovissan hätäinen naama.