Ristian ryntäsi torniin ja alkoi laipioitten rautalankaverkkoja soitellen pitää puhettansa:
— A vot, Rasutovi, tässä on minulla karja — ei vie piru eikä tapa tauti. Hyvä on karja: munan laittaa, valkean, makean munan. Ja kukot ovat minulla kuin nuoret heinät, niin, Rasutovi: kuin nuoret heinät — niin ovat pehmeät ja makeat. Yhen annan sinullekin, lahjaksi annan!
Omasta puheestansa heltyneenä Ristian törmäsi kukonpoikien pilttuuseen ja alkoi tavoitella niitä mairitellen syliinsä. Mutta silloin nousi kopissa hirveä metakka, johon yhtyivät tornin kaikki kurkut. Kiikatus ja kaakatus ja siipien räiske karkoittivat Ristianin pian takaisin kartanolle.
— Niin olivat kuin nuoret heinät! Allas on minulla vielä, Rasutovi, rannassa on, kaloja täynnä, sinne menemme!
Ristian otti katoksesta haavin ja tallusteli rantapolulle. Jyrkkä rinne vei hänet keränä rantaan. Ristian nousi tyynesti lumihetteestä, meni uimahuoneelle ja puhkaisi haavin nenällä varhain puhdistamansa avannon riitteen.
— Täällä on minulla karja, rakas on karja! Kesällä kaiket päivät syötän, matossa itse makaan rinnalla, vehnästä syötän, talveksi pois otan paleltumasta; kylmää pelkäävät, jäätyvät raukat.
Ja Ristian pulahdutti haavin avantoon ja hämmenteli mustaa, pulpahtelevaa vettä. Pian nytkähti haavin varsi ja Ristian sinkosi lumelle kalan kuin hopeisen kaaren; se pieksi itsensä lumipilveen. Ristian otti kalan syliinsä ja pärpätti:
— Sinulle annan, ota, ota koko kala, muista minun antaneen, vai otanko tupaan ja paistan sinulle? Ylen on rasvainen kala, on kuin juhannuslahna, rasvainen ja selästä pehmeä.
Kala sylissänsä Ristian kiipesi kartanolle.
— Ja sähköt olivat minulla, sammuivat! Niin olivat kuin auringot taivaalla, kuin Jumalan tähdet, pois sammuivat. Ja kartano on minulla komia — katsohan, Rasutovi, kuin on komia.