Ristian vetäisi kädellänsä rakennuksia kokoavan kaaren ja katseli silmät killillään lumeen uponneita seiniä.
— Valkeaksi maalautin kaikki, katsohan kuin valkeaksi! Ja talli on minulla. Piru vei hevoset; hännät solmisi ja solmusta nosti, pois kantoi!
Märkä kala kylmäsi sormia, ja Ristian vetäytyi tupaan.
— A niinkuin näit, Rasutovi, mikä on eläessä, oma on talo, kaikkia on, omaa on! Piru vain peloittaa. Tulee ja kahmaisee ja sanoo: lupa on viedä, Kristian Petrovits, tule pois, tule perässä, uusi on siellä elämä, tule, Kristian Petrovits!
Lovissa tuli kamarista ja alkoi taas sättiä ukkoansa, nykäisi kalan hänen käsistänsä ja lakaisi huovikkaista karisseen lumen lattiamatoista. Ristian viittaili rennosti vain vastaan ja tarrautui äsken avaamaansa pulloon.
Samana aamuna Juones päätti pistäytyä nummistossa Ristiania katsomassa. Hän varusti ukkovainaansa aikuiset leveät metsäsukset seinävierelle ja veti pitkävartiset huovikkaat jalkoihinsa. Syötyänsä ja hetkisen pihalla tähysteltyänsä Juones alkoi nousta Jumikieppien harjoitse metsäjärvelle. Kulku oli hitaasti edistyvää.
Juones saapui nummenlaen porteille vasta silloin, kun Ristian jo nukkui suu auki Lovissan hoitelemana. Hän katseli hetkisen lasten liukasta sujua erään töyrään kaarteella ja laski itse kepeillänsä latusyrjää piirrätellen kartanolle.
Lovissa huomasi Juoneksen tulon, korjasi kiireenvilkkaa pullot näkymättömiin ja töykki Ristianin hereille.
Ristian nousi humalaunensa hölmeessä juuri sängynlaidalle istumaan, kun Juones astui tupaan päivän hyvyyttä toivotellen. Ristian oli vielä aamullisessa tunnelmassa eikä elänyt tupansa maailmassa ensinkään.
— Ahaa, Rasutovi, trastui, päivää päivää!