Juones oli jo lykkinyt itsensä nummenlaen ylitse, kun Ristian vielä toljotti kartanolla seisten hänen latujensa tuskin enää näkyviä juovia. Ristian puistalti harteitansa karistaakseen outojen ajatusten kylmyyttä. Ympärilläseisovat rakennukset tuntuivat kolkoilta kuin paarihuoneet. Hämärä oli valloittanut jo takimmaiset töyräät ja hiipi Ristiania kohden puu puulta, kunnes yllätti hänet ja syöksähti samalla harmaana laineena yli koko nummiston. Kaukaiselle taivaankolkalle tuikahti tähti palamaan. Ristian havahtui tuumailuistaan vasta Lovissan kutsuun.
Pihalta tultuansa Ristian seurasi hetken iltapöydässä äänekkäästi lohenkiduksia imeskeleviä lapsiansa ja nöyrrytti heidät hiljaisiksi ja suurisilmäisiksi:
— Nyt sille meidän köyhyydellemme taidetaan taas panna kohta silmukka kaulaan ja taluttaa metsästä takaisin tupaan!
IX.
Järvituitun huvilat seisoivat tyhjinä ja akkunaluukkujen jäykistäminä kesänvihreissä puutarhoissa. Ihmiset liikuskelivat alakuloisina ja hiljaisina, niinkuin näkymätön vihmasade olisi pieksänyt heitä terävin vesipiikein yhtä mittaa ja turruttanut ilmeettömään välinpitämättömyyteen. Aurinko paistoi, taivaankannen alle levittäytyi vihreä näky, mutta Järvituittu oli vielä keväisessä yökirteessä.
Herrat jäivät tulematta. Siihen kiintyi koko Järvituitun huomio. Oli tapahtunut paljon melskeistäkin talven vaiheissa, järvituittulaisia oli joutunut kesken ikiänsä hautakuoppien pohjille, mutta sellainen hätkähdytti vain ensi kokemalta ja kuulemalta. Pitkä, masentava tietoisuus elämän kertakaikkisesta käännähtämisestä jäyti avuttomin elein liikkuvia ihmisiä.
Ukot kävelivät päät riipuksissa huviloittensa vehmaissa pensaikoissa, katselivat ovien liikahtamattomuutta ja kattojen harmaantumista. Rappeutumisen ensimmäiset, tuskin huomattavat viivat alkoivat näkyä jo selvemmin vihreää taustaa vastaan kuin ennen, jolloin ovet hulmahtelivat auki yhtämittaa, akkunoissa näkyi ohitse vilahtelevia vartaloita ja hiekkateillä soi lasten ilo ja aikuisten riemu kesäpäivien helakoimpina kukkina. Tuvilla naiset kolusivat tyhjiä paikkoja ja voivottelivat kaiken loppumista. Pienet perunamaat vaottiin entisekseen harjakkeilleen, ja peltotilkut ahdettiin kaurankasvuun ryhevien ojapajukkojen turviin.
Kaura nousi pian hentona vihreänä utuna pellokkeille. Ukot istuskelivat katoksissa, tähystelivät lakiriukujen välitse sijaa kärreillensä ja vielä muille nurkkiin jääneille ajokaluillensa. Mutta kärrienkatselu viekoitteli valjastamaan hevoset, ja niin ukot ajelivat taas vanhasta tottumuksestansa päivittäin asemalle entiseen valtakuntaansa riitelemään kymmenin miehin parista maksuatinkivästä kauppamatkustajarahjuksesta, jotka laihoin salkuin tulivat vielä noudattelemaan entisien riistamaittensa polkuja. Hiljaisin, mietteliäin ohjasottein ajettiin tiesuonta myöten köyhyyttä irvistelevälle kapakkatorille. Sitä saartavat kaupat olivat tyhjiä ja alastomia. Niiden pölyisissä akkunoissa roikkuivat vielä iankaikkiset karttuunihuivit ja läkkiastiat, mutta ovien takana paistoivat hyllyt kuin hampaattomat ikenet.
Kapakassa miehitettiin entisekseen vahakangasrikkoisia pöytiä ja juotiin teetä imeskellen suut irvissä tahmeita karamelleja, joita purettiin likaisten paperien sisästä sokeriastioista. Kaskut eivät tahtoneet sujua millään naurunremakkaan asti, eikä piiskaryyppyjä saanut itkemälläkään.
Toiset ukot kirosivat ja manasivat katkerasti niitä seteliruplanippuja, joita he olivat kasvatelleet leveäselkäisiksi huikeina ajokesinä; toiset taas hyvittelivät kirstujensa sopukkoihin keräämiänsä hopearuplapinoja, joita kylän kauppa-apulaiset etsivät nyt ostonhimokkaina jokaisesta tuvasta. Ja Järvituitun ukot pirstaantuivat kahteen, toisiansa kateillen katsovaan nurkkaryhmään kapakassa.