Tuutija-Mikko huusi ukot aina arpaan, mutta muinoinen kiihoittava pelijännitys laukesi hervottomaksi ja eleettömäksi rahannostoksi, jolle jo melkein hymähdettiin.
Pari Järvituitun resuisinta ukkoa ajeli monet päivät merkillisessä humalantihkussa; he repivät ohjasperissä ollessaan hevosensa rennoiksi ja hulluiksi, nauroivat päin silmiä kaikille ja heltyivät viimein kamalassa pohmelossaan kapakalla kertomaan monipäiväisen humalansa syyn: he olivat voidelleet leipäviipaleille paksulti kenkävoidetta, syöneet sitten ne ja juoneet päälle hapanta kaljaa sekä saaneet sisuksistansa nousemaan päähänsä oudon humalan, joka itketti ja nauratti ja pani tiet luikertelemaan kuin elävät madot.
Asemalla oli ajuripuomin hevosrintama riippupäinen ja päivä päivältä lyhenevä. Napitetut valjaat retkottivat rangoiksi laihtuneiden hevosten selissä väljinä ja nahkaa kaluavina. Junat kolisivat sivuitse tyhjinä kuin akkojen jauhovakat, ja pöly tuskin kiehui enää kotiansa ajavien ukkojen kärrien vanassa. Junista ihmiset naureskelivat asemalla seisovaa hevosrivin tynkää, mutta Tuutija-Mikko arvotti edelleen naurusta välittämättä kapakan pihalla sorminluettavaa miesrykelmää ja toi sen aina säännöllisessä jonossa puomille odottelemaan niitä kahta, kolmea, jotka joskus eksyivät pudottautumaan asemalle ja halusivat jonnekin tienmutkien taakse.
Ojavieriltä alkoi verkkaisesti nousta maan tielle vihertäviä ruohonnukkaisia kielekkeitä. Varikset keinuilivat rauhassa aidanseipäitten nenissä.
Ja vähin erin, sitä mukaa kuin ajurijono asemalla kutistui, alkoi Järvituitun katoksissa jyrinä ja melske. Ukot nostelivat ajorattaitansa ja kukkaperärekiänsä ylisille sekä laskivat maahan vastapainoksi vanhoja risuäkeitä, lapioita ja kuokkia. Ja ylisillä seistessään ukot katselivat seinänräppänöistä alaniittyjen laakeata maisemaa, jossa kaartuilivat pajupehkojen pyöreät latvaviivat, ja hakivat niiden aarniosta omat niittysuikaleensa. Pieniltä, masentavan pieniltä ne näyttivät katosten ylisille, mutta ylisien hämärään nostetut rattaat ja reet näyttivät vielä avuttomammilta ja tyhjäsylisemmiltä kuin vihreät, elämää lupaavat maanpinnan muodot. Ja pitkät tuokiot tähysteltyään ja mietiskeltyään ukot laskeutuivat maahan ja alkoivat käännellä työasujansa ja pohtia rynnäkköä pelloillensa.
Juones seurasi kylänlaidasta maantien yhä pienentyviä pölypilviä ja ukkojen kiivasta liikehtimistä pihoillansa, ja hän tunsi taas monesta aikaa elämänhalua ja osuutta uuden päivän sisällykseen. Juones alkoi viilailla kuokkansa pyöreää kärkeä kuten muutkin Järvituitun ukot.
Eräänä iltana oli Hiopin katokseen keräytynyt monta toistensa tulosta tietämätöntä ukkoa tahkokiven äärelle ojalapioitansa teroittamaan. Vuoronperään he pyörittelivät tahkon kampia ja painoivat lapioitansa kiekkona pyörivään kiveen silmissänsä vesipoimun notkistelu sähisevällä lapionterällä. Ukot puhuivat monesta aikaa maistansa ja töistänsä, ja Juones innostui joukosta kaikkein viittilöivimpään ja kiivaimpaan puhumiseen:
— Vanhat ihmiset sanoivat ennen, että likimmäinen on aina ensimmäinen. Ja mikäs meitä on sitten likempänä kuin jalansijamme. Sen kun kynnämme nurin ja annamme työntää viljanterää, niin elämme kuin elämmekin, vaikka hiljaisemmin ja äänettömämmin kuin ennen! Ja maa — se on aina ensimmäinen: sanotaan laiva — missä sen luulette rakentuvan ellei maalla? Eivät suinkaan sitä aalloilla läjään hakkaa — maalla se naputetaan vedenkyntöön. Ja lentokone: maasta se lähtee ja maahan palaa, p— — —a hänen lipittelystänsä tuolla petäjänlatvojen seassa, maata se nuohoaa sekin. Selvintä on tarrata kaksin kourin maan kannikkaan ja idättää sen pinta miestä elättäväksi. Ja se venäläiselle posaalustaminen oli huono juttu. Minä sen oikein jo älysin viimeisellään, kuin tongin poltikkaisjuuristossa Rasutovin matomyyränä. Silloin minä hoksasin, että kohta sitä posaalustetaan itsellemme vitjat kaulaan joka mies ja sitten olisi käynyt kuin esiukoille: vitsaa selkään ja potkua pakaraan! Ja sillä aikaa kuin ajaa jyristelimme teitten lääneillä, kasvoi niityille pajupehkoja kuin tatteja sateen jälkeen kankaille. On niissä nyt työpesä ukoille niinkuin onkin! Mutta maata sitä on tongittava niin maan päällisten kuin alaistenkin. Vielä tästä kilkistytään siivo eläjiksi, mutta ajan se ottaa.
Ukot hymähtelivät, myöntelivät, koettelivat hivuttelevin sormin teriensä pystyväisyyttä ja erkanivat omiin katoksiinsa. Juones jäi vielä Hiopin kera juttelemaan ja suunnittelemaan.
— — —