Mustan taivaan alla juoksi harmaa, hätäinen pilvilompare kuin ahdistettu eläin. Metsänlatvat olivat painuneet tuulisukaan.
Järvituitun ukot perkasivat alaniityillä ojanpohjia näkymään pajupensaiden ja heinämättäiden seasta. Väliin syöksähti pilvistä rankka sadekuuro ja juoksutti ukot latoihin. Vähin erin ojat puhdistuivat kuitenkin suoriksi viivoiksi latojen ympärille, ja kaadettujen pensaiden juuret töröttivät harmaina, koukkuisina käsivarsina. Ukot innostuivat puhdistuvien niittysuikaleiden avartumisesta ja möyrivät märässä heinikossa läähättävin suin ja pakottavin kupein.
Illalla kulkivat Järvituitun ukot ensikertaa jalkamiesjonona sitten linnaretkensä lähdön. Silloin sateli puuskittain samoin kuin nytkin. Tiessä ja mielissä oli silloin harmaan masennus, mutta nyt oli sateesta kirkastunut ja puhdistunut vihreys voimakkaana elämäntuntona. Ja huolimatta työn väsyttämistä jäsenistä ja ilkeänmäristä vaatteista ukot haastelivat eloisasti ja kääntyivät aina väliin taaksepäin osoitellen niittypalasiansa ja laatien suunnitelmiansa.
Pitkin viikkoa avaroitui alaniitusto. Ukot palasivat iltajonoissansa entistä vilkkaampina ja ryhdikkäämpinä. Kuskipukeilla lakoon painuneet hartiat alkoivat suoristua ja jalat tottua alituiseen askelenottoon.
Heinä tehtiin Järvituitussa nälän ahdistaessa sydänalaa. Sitten alettiin kyntää rukiille maanpintaa mustaksi. Alaniityillä vetivät hevoset selät vempeleillä raskaita auroja, ja ukot painoivat heinämättäissä sihisevää terää syvältäkulkevaksi. Moni ukko huomasi auran kurjessa kieppuessaan, että silmissä voi vilistää muitakin ajatusta antavia juomuja kuin maantien ruskea nauha. Turvelepeen kääntyessä maahan puhkeava musta vana aukaisi ajatuksille laajan tulvamaan. Työ sujui melkein huomaamatta. Vasta läkähdyksissään pysähtynyt hevonen töksähdytti perässänsä kulkevan ukonkin huomaamaan ympäristönsä. Ja Järvituitun ukoista alkoi kyntäminen olla rattoisaa rahtia. Ennen olivat he sen tehneet ajokiireitten välissä niukin naukin. Ajatus viihtyi hyvin vaon maailmoissa, ja uusia näkyjä kihosi alati mieleen. Ruismaat olivat pian valmiina mustina suunnikkaina vihertävässä niittyalueessa ennennäkemättömän laajalla Järvituitussa. Ukot levähtivät viikkokauden, pistäytyivät illoin istumassa ison lumiauran siivillä kyläkankaalla, muistelivat siellä menneitä ja puhuivat tulevista mahdollisuuksista.
* * * * *
Oli elokuinen päivä. Järvituitun ukkojen jono kulki maantiellä pyhävaatteiden ja kiiltäväkuoristen saappaiden jäykistämättä; käsissä roikkuivat pienet eväsnyytit. Ukot katselivat ahnaasti maisemanrantaa ja tietä, jonka jokainen raitiouppoamakin pysyi lähtemättömästi heidän muistissansa, ja ajattelivat äsken umpisukkulaan pulahtanutta ajuriaikaansa.
Kun he kuulivat takaa rattaiden heikkoa jyrinää, seisahtuivat he kuin käskystä ja vilkaisivat olkansa yli. Silloin ei vielä ajajaa näkynyt. Tuutija-Mikko ajoi vielä monen käänteen takana puomivartiollensa menossa. Kun hänen eteensä aukeni pitkä, mutkaton tiesuoni, huomasi hän sen päässä loivalla mäennenällä ukkojen hitaasti kulkevan virran. Mikko myhähti ääneensä:
— Jokainen ajaa omalla höyryllänsä!
Mikon saavuttua takimmaisten miesten kohdalle loikkivat nämä hänen rattaillensa ja ajoivat viittilöiden toisten sivu.