Järvituitun ukot olivat nyt menossa jonnekin päivämatkojen päähän siemenrukiin ostoon.
Asemalla ukot istuivat rivissä laituripenkeillä junaa odotellen ja katselivat ensikertaa vierailla silmillä puomin hevosrintamaa. Kurjalta se nyt näytti, melkein mustalaiskuormastolta. Haikeus ja samalla kaukainen voitontietoisuus vaihtelivat matkaanlähtijöiden mielissä. Juna saapui. Hevoset seisoivat riippupäin ja roikkuvin huulin kuin vanhat tatit. Entinen hevosrintaman juoksuvalmis tepikoiminen ja valjaskulkusten iloinen soitto oli jätetty kaurapussien kera tallien nurkkiin. Ja Järvituitun ukot etenivät pian junan uumenissa kauas omilta mailtansa ja teiltänsä etsimään apua uuden elämänsä niukkuuteen.
* * * * *
Ieva puhdisti parhaillaan sienikorin sisällystä veitsentyngällä ja pulahdutteli sienien liukkaita hattuja vedentäyteiseen kivipottiin, kun Juones iltaa toivotellen astui tupaan ja laski olaltansa ovensuuhun raskaan haarapussin. Hän puhua häkelsi kiireisesti muutaman sanan ja hävisi kartanolle, jonne pian Hioppi ajaa retuutteli työrattainensa. Rattaiden pohjalla pötkötti isovatsainen säkki, jonka ukot korvista heilauttaen mätkäyttivät maahan. Sitten Hioppi ajoi tiehensä ja Juones palasi tupaan. Ieva varusti pöydän syömäkatteilleen, ja Juones alkoi kertoa matkansa vaiheita:
— Kyllä siinä sydän löi kuin lautaseinää, kun joutui jalkamiehenä kuljeksimaan vieraita kyliä ja kun koirat haukkua kolkuttelivat melkein kinttutaipeessa kiinni; eipä niitä saanut heveltää ohjasperillä niinkuin kotona. Nyt sitä nähtiin meidänkin ukkosakilla, miltä tuntuu seistä vieraalla kynnyksellä säkintäytettä ruinaten. Ajettiin junassa päiväkausi ja tipahdeltiin aina pari ukkoa paikkaansa, ettei olisi samassa kylässä tallottu toisiamme varpaille. Kyllä piti olla talot kylässä niinkuin siinäkin, missä kävin, niin olivat kuin maalatut marjat. Ja läävät olivat kivestä kuin kaupungin tapulit. Menin yhteen taloon sisälle ja kysyin hovin isäntää. Piiat latelivat uuninkupeelta, ettei se mikään hovi ollut, mikä lie muka ollut torppa vain. Minä ajattelin itsekseni, että enhän minäkään mikään ahven ole, jotta minua vedettäisiin huulesta. Tuli siihen sitten isäntäkin. Vaikka oli musta, niin muuten oli soria. Vieraaksi kutsui minuakin. Kun minä sitten kaskuilin isännälle elämäämme illan mittaan, niin eikös jo kysynyt, että montakos kuormaa vieraalle pannaan jyviä, koska noita näkyi jääneen karisteiksi jonkin verran kylvösiemenistä. Silloin minä näin, että sydän oli muhea sillä miehellä, kun kuormakaupalla tarjosi minullekin tavaraa. Minä kun säkin pyysin siemeniä ja pivon jauhoja, niin ei viitsinyt itse lähteä niin vähää varten aittaan, vaan piiat toivat kainalossansa jyvät tupaan. Niin olivat sillä ruteat piiatkin, säkin kantoivat kepeästi kuin olkitukun tupaan. Syöttivät ja juottivat minutkin, vaikka minä kieltelinkin, ettei tämä meidän vanha suola janota eikä nälätä. Isäntä itse toi minut asemalle kumipyöräisillä ja pehmeästi kuopissa kuukahtelevilla kieseillä ja auttoi säkin asemahuoneisiin. Mutta rahan tunsi tuo mies hyvästi, sen otti itse, ja niin otti hapraasti kuin venäläinen tatin sammalikosta. Ja pellot sitten: nuo olivat avarat kuin meren jäät ja Pietarin torit. Kyllä piti olla!
Juones söi ja haasteli palanvälit. Ieva kuunteli ihmeissään.
* * * * *
Ja Järvituitun pellot saivat siemenen pintaansa. Alaniittyjen mustilla suunnikkailla kulki harvakseen astahtelevia miehiä, jotka sukelluttivat kätensä siemenvakkaan ja tekivät sitten samanlaisen kaaren kuin ennen kuskipukin räystäällä soromnoota sanoessaan. Ämmät kulkivat kädet esiliinojen alla ja vetivät vierellä sitkainta kannoillansa suoraksi viiruksi pehmeään multaan. Puolen päivää ukot kulkivat ämminensä tahdikkain harppaisuin sarkoja nenästä nenään ja saivat siemenet maahan.
Syksyn päivät alkoivat avartua, keltaisia lehtiä kieppui maahan, ja
Järvituitun pellokkeilla seisoivat kaurakymmenikköjen tiheät rivit.
Kylä varustautui talveen, ja siantappajat ennustivat pernalangoista
lauhkeaa talvea.
Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui pyhäpäivisin viljoista aprikoivia ukkoja.