— Siksi, poikani, että he yhtenä päivänä voisivat tehdä enemmän kuin mitä kokonaisessa vuodessa käyttävät.
— Sitä parempi, tohtori. He voisivat antaa ylijäämän muille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat — ja muut ihmiset voisivat tehdä heille tavaroita. Esimerkiksi Sofia. Hän ei tarvitse vain vaatteita, hän tarvitsee kenkiä ja ennenkaikkea tarvitsee hän tarpeeksi ruokaa. Ja kysymyksen ollessa riittämättömästä ravinnosta ajatelkaa, mitä tuhlataan esimerkiksi master Albertin talossa! Fairviewissä on tarpeeksi peltomaata tuottamaan leipäravintoa koko kaupungille. Minä tunnen tämän asian, sillä minä olen itse ollut maanviljelijä. Ja sitten on tapana pitää joukko kilpa-ajohevosia, joilla kukaan ei koskaan ratsasta.
— Samuel, sanoi kirkkoherra, se on totta — ja se on väärin. Mutta mitä minä sille voin?
Samuel tirkisteli häntä.
— Tohtori, huudahti hän, en voi kuvata, kuinka ikävä minun on kuulla teidän puhuvan noin!
— Mitä sinä tarkoitat? sanoi kirkkoherra ylenmäärin hämillään.
Nuorukainen jatkoi suuttuneena:
— Te sanoitte, että meidän täytyy uhrautua ja auttaa muita! Te sanoitte sen olevan meidän ainoan velvollisuutemme! Ja minä uskoin teitä — olin valmis seuraamaan teitä. Ja tässä minä nyt olen minä haluan seurata teitä, mutta ette tahdo johtaa.
Nämä sanat olivat kuin tikarinpisto. Tohtori näytti tuskaantuvan. Myöskin Samuel tuskaantui. Hän tunsi mitä voimakkaimpia sydämmentuskia.
— Se surettaa minua enemmän, kuin mitä voin kuvailla! huudahti hän. Ajatelkaa kärsiviä ihmisiä — ei kukaan heitä sääli! Ja kuinka te voitte vaijeta — kuinka voi Kristuksen paimen vaijeta silloin, kun toiset hänen lampaistaan elävät ylellisyydessä ja loistossa, toiset kuolevat nälkään?