Keskellä tätä tunteitten hyökyaaltoa kohtasi häntä äkisti näkö, joka palautti hänet takaisin mailmaan. Häntä lähestyi takaapäin harmaapartainen ukko, joka kulki etukumarassa ja kantoi kuljeskelevan kauppiaan koria. Ukko aikoi sivuuttaa Samuelin. Hänen valepukunsa oli erinomainen, mutta ei sentään voinut saattaa Samuelia erehtymään. Hän pysähtyi ja huudahti:
— Charlie Swift!
Ukko heitti häneen hätäisen silmäyksen.
— Ole vaiti! murisi hän jatkaen matkaansa Samuelin jäädessä ihmettelemään.
Joukko uusia ajatuksia valtasi nyt Samuelin mielen. Vain viikko oli kulunut siitä, kun hän vielä oli murtovaras, ja kuitenkin tuntui, kuin siitä olisi kulunut koko iäisyys. Ja kuinka uskomattoman pelottavalta ne muistot tuntuivatkaan! Hän oli kohdakkoin menossa naimisiin miljoonain omistajan tyttären kanssa ystävänsä ja liittolaisensa vielä hiipiessä varjopaikoissa ja piiloutuen poliiseja.
Onnettomista ihmisistä, joita Samuel oli seikkailurikkaan olonsa aikana Lockmanvillessä oppinut tuntemaan, oli Charlie Swift ainoa, jota hän ei millään tavoin ollut hyödyttänyt. Ja vain hänen näkemisensä riitti Samuelissa herättämään uuden kutsumuksen. Kuinka voisi hän kulkea onnekasta rataansa Charlien vielä vaeltaessa synnin ja pahennuksen pimennoissa?
Olento melkein katosi näkyvistä Samuelin taistellessa sisäistä taistelua uudesta tehtävästään. Hän perääntyi, hän pelkäsi Charlie Swiftiä, pelkäsi tämän ivallista hymyä ja armotonta irvistelyä. Mutta velvollisuutensa oli hänelle selvänä, niin selvänä kuin konsaan soturille, joka rakkauden ja riemun keskellä kuulee sotatorvien kutsuvan. Ehkä ei hän voi mitään saada aikaan Charlie Swiftin suhteen. Mutta hänen täytyi koettaa!
Ja hän seurasi vanhaa kulkukauppiasta tämän asuntoon.
XX. Jälleen Charlie Swiftin luona.
— Vai olet sinä taasen sallinut tehdä itsestäsi lähetyslampaan! ihmetteli Charlie Swift heidän istuessaan tämän huoneessa.