— Ymmärrätte minua väärin, virkkoi Samuel masentuneena.
— Ulos! huusi mies. Tuo ei onnistu täällä. Tänne ei saa tulla kerjäläisiä!
Kerjäläisiä. Sana sattui Samueliin kuin piiskan isku.
— En ole kerjäläinen! kiljui hän. Minä… Hän jätti lauseensa kesken. Hän oli sanomaisillaan: aijon maksaa.
Hän astui ulos tuntien polttavaa häpeää, ja hän teki päätöksen, että miten tahansa hänen kävisikään, niin ei hän milloinkaan kerjäisi, ei ainoakaan ruokapala saisi joutua hänen suuhunsa, ennenkuin hän sen oli rehellisesti ansainnut.
Rautatieaseman lähellä oli tori ja leveä katu, jota pitkin kulki raitiotie. Samuel kulki katua myöten, ja kun hän tunsi väsymystä ja näki pimeän porttikäytävän, meni hän sinne ryömien erääseen nurkkaukseen. Siellä makasi hän hetkisen puolinukuksissa, ja hänen noustessaan ylös oli jo selvä päivä, ihmisiä kulki ohitse.
Hän joi lisää vettä eräästä kaivosta ja tunsi voivansa paremmin. Sitten kulki hän erästä sivukatua pitkin. Muuan mies oli juuri avaamassa puotiaan. Ikkunassa oli ruokaa — hedelmiä ja leipää — ja silmäys siihen saattoi hänet tuntemaan mitä voimakkainta nälän tunnetta. Mutta hän pyysi vain työtä, ja mies pudisti päätään.
Samuel jatkoi matkaansa. Hän tuli erään varastohuoneen luo, jossa joukko miehiä paraillaan oli vaunuja täyttämässä. Siellä varmaankin oli työtä!
Hän kääntyi erään paitahihoillaan olevan työnjohtajan puoleen, joka oli kovassa touhussa.
— Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille ei? rähähti mies.