Raivosta hehkuen osotti Samuel sormellaan häntä suoraan kasvoihin.
— Te, Henry Hickman, huusi hän, te olette kaikkein pahin! Niin, juuri te, suuri juristi ja etevä valtiomies! Minä olen oleskellut yhteiskunnan alempien keskuudessa, minä olen seurustellut kapakoitsijain ja rikollisten, puplikaanien ja varasten kanssa mutta milloinkaan ennen en ole tavannut niin armotonta ja kovasydämmistä ihmistä kuin te! Te, kristitty, te olisitte voinut olla se roomalainen sotamies, joka sylki Kristusta kasvoihin!
Näin sanoen käänsi Samuel kokoontuneelle kirkkoneuvostolle selkänsä ja löi kauhealla voimalla oven jälessään kiinni aivan suuren lakimiehen nenän edessä.
Ainakin parin tunnin ajan harhaili Samuel Lockmanvillen kaduilla saadakseen raivonsa ja surunsa asettumaan. Sitten lähti hän kotiin ja huomasi ihmeekseen, että Sofia Stedman oli koko ajan istunut ylhäällä häntä odottamassa.
Henkeään pidättäen kuunteli hän kertomusta Samuelin seikkailuista illan kuluessa. Sitten sanoi hän:
— Minäkin olen koettanut tehdä jotakin.
— Mitä sitten?
— Menin puhumaan pikku Ethelille, vastasi hän.
— Ethel Vincelle!
— Niin, hän on sinun ystäväsi, kuten tiedät, ja minä menin pyytämään, ettei hän antaisi isänsä ajaa sinua pois.