— Samuel Prescott! huudahti tyttö tuntien itsensä syvästi loukatuksi. Minä en tahdo enään kuulla sanaakaan!
— Aivan samoin sanoi teidän isännekin. Ja teidän serkkunne. Ja teidän pappinne. Ja tehän voitte soittaa palvelijaanne ja antaa hänen ajaa minut ulos. Mutta siihen ei tämä asia lopu, siitä voitte olla vakuutettu. Me kyllä löydämme jonkun keinon teitä vastaan, te sortajat! Kansa ei ainiaaksi jää teidän orjaksenne, se ei aina uhraa elämäänsä valmistaakseen teille tilaisuuden laiskuuteen ja ylellisyyteen! Te olette siihen syntynyt, teillä on syntymästänne asti ollut kaikki, mitä te mailmassa olette voinut toivoa. Ja te luulette sen voivan iankaiken jatkua. Mutta muistakaa, että kansa, jota te sorratte, ei ajattele samalla tavoin. Me olemme kyllästyneet sallimaan teidän varastaa ja pilkata meitä. Ja me taistelemme! Me taistelemme! Me emme aijo ikuisesti nähdä nälkää ja kärsiä kidutusta!
Kesken sanatulvaansa vaikeni Samuel katseessaan kauhu, kun yhtäkkiä muisti puhuvansa miss Gladylle. Voimakkaat nyyhkytykset alkoivat häntä vapistuttaa, hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun. Sitten syöksyi hän tiehensä.
Hän juoksi kadulla kuin ahdistettu eläin, hän oli suunniltaan tuskasta ja etsi paikkaa, johon voisi piiloutua. Ja juostessaan otti hän esiin vaalistuneet kuvat, joita kantoi lähellä sydäntään, repi ne kappaleiksi ja heitti kadulle.
XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille.
Kun Sofia illalla tuli kotiin, oli Samuel jo tyyntynyt. Hän kertoi seikkailuistaan tytölle äänen hiukkaakaan värähtämättä. Ja se oli onneksi, sillä koskaan ei hän ollut voinut uneksiakaan aiheuttavansa tytössä niin voimakasta mielenliikutusta, kuin kertomus aikaansai. Miss Glady oli ollut Samuelin viimeinen toivo, mutta Sofialle oli hän ollut ainoa ihanne. Tytön koko olemuksen täytti riemu siitä, että sai työskennellä miss Gladyn hyväksi, ja kun hän nyt sai kuulla, miten Samuelia oli kohdeltu, meni hän surusta melkein pois järjiltään.
Samueliin vaikuttivat hänen voimakkaat nyyhkytyksensä pelottavasti.
— Rakas Sofia, sanoi hän kiertäen kätensä tytön vyötäisille, me emme saa unohtaa velvollisuuttamme.
— Minä en enään voi mennä sinne! huudahti lapsi poissa suunniltaan.
Minä kuolisin, jos minun täytyisi vielä nähdä hänet.
— En minä sitä tarkoita, sanoi Samuel nopeasti koettaen johtaa hänen ajatuksiaan muihin asioihin. Mutta sinun täytyy muistaa, mitä minun on tehtävä, ja auttaa minua.