Professori Steward ei ollut tarkemmin määrännyt aikaa, milloin Samuelin olisi tullut saapua, vaan pyytänyt häntä vain tulemaan aamulla. Hän asui hienoimmassa kaupunginosassa sillan toisella puolella, ja Samuel oli hänen talonsa edustalla vähää ennen kahdeksaa.
Palvelustytöltä, joka avasi oven, sai hän kuulla, että professorin aivan odottamatta oli täytynyt matkustaa New-Yorkiin, josta hän luuli palaavansa ylihuomenna.
Samuel poistui aivan poissa suunniltaan. Hän oli taas saanut huomata, kuinka vähän mailma kiinnitti häneen huomiota. Nähtävästi oli suuri mies aivan unohtanut hänet.
Ei auttanut muu kuin odottaa, ja koko hänen kassansa nousi vain kuuteenkymmeneen senttiin. Niin paljon oli varmaa, ettei hän voinut jäädä asumaan mrs Stedman'in luo. Mutta kun hän tästä ilmoitti mrs Stedman'ille, teki tämä erään ehdotuksen, josta Samuel oli aikaisemmin maininnut. Talon takana oli muutamia neliömetrejä maata, joka oikeastaan oli vain rikkatunkio, johon heitettiin vanhoja läkkiastioita y.m. törkyä. Jos Samuel kaivaisi tätä maata ja kylväisi sinne vähän puutarhasiemeniä, niin saisi hän sen aikaa ilmaiseksi asua ja syödä mrs Stedman'in luona. Lainattuaan lapion kävi Samuel kohta täysin voimin käsiksi tähän työhön.
Kaksi päivää, kolme päivää kului, eikä professori vielä ollut tullut kotiin. Oli lauvantai-ilta ja Samuel istui eteisen lattialla leväten raskaan päivätyön jälkeen. Hänen rinnallaan istui Sofia silmät sulettuina ja nojautuen seinään. Ilta oli lämpöinen ja kaunis, ja tämä hiljainen rauhallisuus sai hänet vähitellen valtaansa. Niinpä sai Samuel kerrankin vilaukselta nähdä hänen sielunelämäänsä.
— Pidättekö soitosta? kysyi tyttö.
— Pidän oikein paljon, vastasi Samuel.
— Kaikki eivät pidä, huomautti tyttö. Tarkoitan todellista soittoa; sellaista kun Fredrik soittaa.
— En tiedä, sanoi Samuel. Kuka on Fredrik?
— Hän on eräs ystäväni, vastasi Sofia, muuan saksalaisen poika. Hänen isänsä on mallipiirustaja mattotehtaassa. Fredrik soittaa viulua.