— Olisi hauskaa kuulla häntä, sanoi Samuel.
— Otan teidät sinne mukanani, lupasi tyttö. Käyn tavallisesti tervehtimässä heitä sunnuntai-iltapäivinä. Se on ainoa vapaa-aika minulla.
Seuraavana päivänä Samuel siis oppi tuntemaan Bremerin perheen. Heidän talonsa oli vähän kauvempana maallapäin, ja ympäröi sitä muutama puu ja kukkalava. Mutta talo ei ollut suuri, tuskinpa riittäväkään perheelle, joka käsitti vanhemmat ja yhdeksän lasta. Johan, isä, oli suuri ja jykevä mies, jolla oli kukoistavat kasvot ja harjamainen tukka. Hän oli kaupungin asukkaitten enemmistön keskuudessa polttomerkillä varustettu, sillä hän kutsui itseään "sosialistiksi"; mutta tätä ei Samuel ymmärtänyt. Hänen vaimonsa oli kovin pieni nainen, jolta yhdeksän lapsivuodetta oli kokonaan riistänyt voimat. Eniten mielenkiintoinen oli Samuelin mielestä Fredrik, joka soitti viulua. Hän oli kalpea, viisitoistavuotias poika, jolla oli haaveileva ulkonäkö, kiharat hiukset ja kauniit silmät. Bremerin perheessä viljeltiin sangen innokkaasti musiikkia. Isä soitti pianoa ja Fredrikin jälkeinen poika selloa. Kun he soittivat, olivat kaikki perheenjäsenet kokoontuneina kuuntelemaan; pienokaisetkin istuivat sanaa puhumatta ja silmät pyöreinä paikoillaan.
Samuel tunsi muutamia isänmaallisia lauluja, joukon psalmeja sekä muutamia säveleitä, joita joskus oli kuullut tanssitilaisuuksissa maalla. Mutta sellainen soitto, kuin hän täällä kuuli, oli jotakin uutta ja ilmaisi tunne-elämää tavalla, josta Samuelilla ei ennen ollut aavistustakaan. Hän kuunteli ihmetyksen ja ihastuksen valtaamana.
Hän ei voinut olla ilmaisematta syvää liikutustaan suureksi iloksi Bremerin perheelle, joka kaipasi ymmärtämystä tällä yksinäisellä paikalla. Hänen kiitollisuutensa antoi siivet heidän innostukselleen, he soittivat koko iltapäivän, ja sitten pyysi Johan heitä jäämään illalliselle, niin että voitaisi senjälkeen jatkaa.
— Teistä olisi pitänyt tulla soittaja, sanoi hän Samuelille. Te olette siksi syntynyt.
Tarjottiin illallinen, jonka vertaista Samuel ei ollut pitkään aikaan saanut. Illallisen jälkeen soitti Fredrik vielä ihmeellisemmin, ja Samuel sai taas luoda silmäyksen perheen elämään ja siihen hillittömään, hurjaan kaipaukseen, minkä Fredrikin sävelet valoivat esille. Isä oli hyväntahtoinen ja miettiväinen, mutta oli vajonnut välinpitämättömyyteen. Äiti oli huolten murtama, ja kaiken tämän painostuksen alla kaipasi pojan sielu mielettömästi elämää.
Kauppa vaati loppumattoman moninaisuuden mattomalleja, ja Johan Bremer seisoi päivät päästään pienillä numeroiduilla neliöillä varustetun suuren paperiarkin ääressä, jolle maalaili monilla väreillä. Hän sai tästä työstä kolmekymmentä dollaria viikossa, ja hänen poikansa hänen apulaisenaan kaksitoista. Hän maalasi samoilla väreillä kaikki määrätyillä numeroilla varustetut neliöt ja valmisti tällä tavoin säännöllisen mallin. Hän teki hyvää työtä, ja Johan kehotti poikaansa käyttämään kaiken kykynsä uusien mallien valmistamiseen. Mutta poika kammosi kaikkea, hän ajatteli ainoastaan musiikkia. Eikä hänen musiikkinsa merkinnyt hänelle hempeämielistä haaveilua, vaan vapautustaistelua tämän mailman orjuudesta. Sellainen oli Johan itsekin nuoruudessaan, jolloin tuli vallankumoukselliseksi, ennenkuin olut, hyvä ruoka ja kodillisuus oli hänet kesyttänyt.
Kukaan ei puhunut sanaakaan. Soitto oli vallannut kaikkien mielet. Samuel loi katseen huoneessaolijoihin ja huomasi erittäin yhden sielun ottavan osaa tähän murhenäytelmään. Sofia ahmi koko voimallaan soittoa, se oli vähitellen saanut eloa hänen kasvoilleen, hänen hengityksensä oli kiivasta, ja toisinaan pyyhki hän salaa kyyneleen kasvoiltaan.
Kotimatkalla virkkoi hän Samuelille: