— Niin minäkin tein ennenaikaan, kun olin nuorempi.
Samuelista tuntui omituiselta, että tämä pieni tyttö aina puhui itsestään kuin vanhasta ihmisestä.
— Miksette enään tee niin? kysyi hän.
— Luulen, että olen väsynyt. Mutta minulla on huoneessani joukko kuvia, joita olen leikannut saamistani lehdistä. Kuvia kauniista esineistä: linnuista ja kukista, vanhoista linnoista sekä hienoista rouvista ja herroista. Minun tapanani oli keksiä niistä kertomuksia, kuvitella itseni niitten yhteyteen ja ajatella, että minulle sattui kaikellaisia hauskoja asioita. Haluatteko nähdä tauluni?
— Se olisi hauskaa.
— Mietin sellaista kuunnellessani Fredrikkiä. Minulla on urhoollisen ritarin sir Galahadin kuva, hän on hyvin kaunis ja seisoo miekka kädessä hevosensa pään vieressä. Minun tapanani oli ajatella, että joku hänenlaisensa tulisi viemään minut pois sellaiselle paikalle, jossa ei ole tehtaita. Mutta minä luulen, ettei se enään kannata.
— Kuinka niin? kysyi Samuel.
— Se on myöhäistä. Minussa on jotakin hullusti. Minä en tosin koskaan puhu mitään, sillä se tekisi äidin onnettomaksi, mutta minä tunnen itseni aina väsyneeksi ja pääni on aina kipeä. Olen niin uninen, niin uninen, mutta kun menen levolle, en sentään voi nukkua — kuulen aina tehtaan koneitten jyrinää.
— Oh! huudahti Samuel tahtomattaan.
— En siitä suuresti välitä, sanoi lapsi. Siihen ei ole mitään apukeinoa, niin ettei kannata vaivata sillä asialla itseään. Minä vaan tulen niin liikutetuksi kun kuulen Fredrikin soittavan.