Sellainen oli Samuelin tapa. Luonteensa ja kasvatuksen kautta oli hänellä syvä kunnioitus kaikkea auktoriteettia kohtaan. Hän uskoi lakien pyhyyteen. Senvuoksi olikin vangitseminen ja vankikoppiin sulkeminen hänelle kauhean kova isku. Hän piti kirkkoa jumalallisena laitoksena, jonka palvelijat olivat asetetut kansan paimeniksi. Täällä kukkulalla oli suuri yliopisto, opin temppeli. Ja tämän professorin olivat vallanpitäjät kruunanneet ja asettaneet papikseen. Samuel tunsi kaiken tämän vuoksi syvää kiitollisuutta sen kohteliaisuuden johdosta, mitä hänelle osotettiin, ja oli valmis poimimaan kaikki neuvonmurut, jotka vaan hänen ylettyvilleen tulisivat putoamaan.
— Jaha, sanoi professori kuivaten silmälasejaan silkkinenäliinalla,
Samuel… kuinka se olikaan… Samuel…
— Prescot, sir.
— Niin sehän se oli — Samuel Prescot. No, miten olette nyt voinut?
— Kiitos, erittäin hyvin, sir.
— Tarkoitukseni oli käskeä sanomaan teille terveisiä, mutta unohdin sen. Lähtökiireessä oli minulla niin paljon muuta ajateltavaa. Minä… minä toivon, ettette ole odottanut minua.
— Minulla ei ollut muuta tehtävää, sanoi Samuel.
— Asian laita on nyt niin, että minä pelkään ei voivani auttaa teitä niinkuin lupasin.
Samuelin sydän melkein lakkasi sykkimästä.
— Sisareni, nähkääs, sanoi professori vähän hämillään, tarvitsi talonmiestä, mutta nyt olen saanut kuulla, että hän on jo hankkinut sellaisen.