Hän lähti etsimään Samuelin äitiä. Tämän hän kuiskasi puristaessaan Samuelin kättä, ja Samuel tiesi sen todeksi, jonka vuoksi ei ollutkaan syytä valittaa. Hän häpesi kauheita yksinäisyyden ja pelon tunteita, jotka häntä ahdistivat; hän polki ne jalkojensa alle, kuivasi kyyneleensä ja pakottautui itsensä näyttämään iloiselta — liiankin iloiselta, arvelivat Aatami ja Dan, jotka enemmän välittivät naapurien ajatuksista kuin Samuelin ihmeellisestä uskonnosta.
Poika oli paljon miettinyt, ja hautauksen jälkeen kutsui hän kokoon perheneuvoston.
— Rakkaat veljeni, sanoi hän, tämä farmi on liian pieni kolmelle miehelle. Dan aikoo jo mennä naimisiin ja emmehän voi kaikki asua täällä iankaiken. Kyllä Manning sanoi oikein…
— Minä en halua kuulla, mitä se roisto sanoi! murahti Aatami.
— Mutta sillä kertaa hän oli oikeassa. Ihmiset tahtovat itsepäisesti pysyä maaseudulla, jakavat maat ja köyhtyvät yhä. Olen senvuoksi päättänyt lähteä tieheni. Menen kaupunkiin ja koetan pyrkiä siellä eteenpäin.
— Mitä voisit sinä tehdä kaupungissa? kysyi Dan.
— En tiedä. Aijon tehdä parhaani. Tarkoitukseni ei ole asettua Wall
Streetille rikkauksia kokoamaan.
— Älä yritä olla sukkela! murahti Dan. Mutta Samuelin tarkoitus ei ollenkaan ollut tehdä pilaa.
— Aijon tehdä työtä, sanoi hän. Olen nuori ja voimakas, enkä pelkää työntekoa. Aina kai jotakin työtä saa, ja silloin työskentelen ahkerasti ja hankin itselleni tietoja päästäkseni eteenpäin mailmassa. Olen lukenut pojista, jotka niin ovat tehneet.
— Ei ole huonosti ajateltu, selitti Aatami.