— Ja mitä teihin tulee, niin voi tämä käydä leikistä, mutta se ei saa uusiutua. Tästä alkaen olette te puutarhapalvelua, ettekä enään kertaakaan saa unohtaa paikkaanne.
— Kyllä, sir, sanoi Samuel katsellen nuoren herransa jälkeen, kun tämä astui sisälle.
Hämmentyneenä lähti Samuel tiehensä.
Hän oli saanut kovan iskun, iskun, joka ei ollut jättänyt jälelle riekalettakaan hänen kuvitteluistaan. Työtään, josta oli ollut niin ylpeä, vihasi hän nyt, ja samoin kaikkea muuta, mikä oli sen yhteydessä. Suuttumus ja tuska oli kokonaan lamauttanut hänet, aivan kuten oli tapahtunut kerran ennenkin, jolloin hän istui vankilassa, ja hänelle selvisi, että laki, jota hän oli kunnioittanut, ei ehkä kuitenkaan ollutkaan muuta kuin vääryyden ja sorron välikappale.
Tällaisessa mielentilassa saapui hän hotelliin. Nytkään ei konttorissa ollut ketään, jonka vuoksi hän meni yläkertaan ja naputti ovelle. Vastausta ei kuulunut. Hän naputti uudelleen ja voimakkaammin.
— Onkohan hän mahtanut mennä matkaansa? ajatteli Samuel vilkaisten uudelleen numeroa ollakseen varma, että oli oikeassa paikassa. Sitten koetti hän varovasti avata ovea. Se aukeni.
— Neiti! sanoi hän lisäten vielä äänekkäämmin: neiti!
Kun ei vastausta kuulunut, astui hän sisälle. Hän arveli tytön nukkuvan. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän kuunteli kuullakseen hengittikö tyttö. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut.
Viimein meni hän sängyn luo laskien sinne kätensä. Hän säpsähti: hän oli koskettanut jotakin lämmintä, märkää ja limaista.
Hän juoksi eteiseen ja oli vähällä kadottaa tajuntansa. Käsi oli yltyleensä veressä.