"Poika oli silloin perheen päänä, kun minä tulin; ja minä huomasin, että hän oli järjestänyt kaiken niin, että hän jättäisi sataviisikymmentä miljoonaa markkaa yhdelle pojistaan, ja vain viisikymmentä miljoonaa minun miehelleni. Minä aloin tehdä työtä sitä muuttaakseni, uskallanpa sanoa. Otin tavakseni käydä häntä katsomassa, ja kutkutella hänen selkäänsä ja imarrella häntä ja tehdä hänen olonsa mukavaksi. Tietysti perhe tuli raivoihin — oh, kuinka he minua vihasivat! He antoivat vanhan Ellisin tehtäväksi pitää minua kaukana — oletteko tavannut tuomari Ellisin?"
"Olen", sanoi Montague.
"Hyvä, siinä on Teillä pehmeäkäpäläinen vanha teeskentelijä", sanoi Mrs Billy. "Siihen aikaan hän oli Masonin liikelakeija — hänen asianaan oli siirtää rahoja lakimiehille ja pitää koneiston pyöriä rasvattuina. Ja ensimäiseksi sanoin minä tuolle vanhalle miehelle, että minä en pyytänyt häntä tekemään seuraa minun kyökkimestarilleni, eikä hänen tarvitse pyytää minua pitämään seuraa hänen kamarineitsyelleen — ja niin kielsin minä Ellistä astumasta talooni. Ja kun minä huomasin, että hän aikoi pyrkiä minun ja tuon vanhan miehen väliin, jouduin minä vihan vimmaan ja pehmitin nyrkeilläni hänen korvansa ja jahtasin hänet ulos huoneesta!"
Mrs Billy pysähtyi ja nauroi sydämensä pohjasta tuolle muistolle. "Tietysti se kihelmöi tuota vanhaa miestä aivan että hän tahtoi kuolla", jatkoi hän. "Masonit eivät milloinkaan saattaneet ymmärtää, kuinka minun onnistui päästä hänen ympärilleen sillä tavalla kuin pääsin; mutta se oli vain siitä syystä, että minä olin rehellinen hänen kanssaan. He tulivat mairitellen hänen ympärilleen, ja teeskentelivät olevansa huolissaan hänen terveytensä takia; jotavastoin minä halusin rahoja, ja sanoinkin sen hänelle."
Tuo miehekäs nainen kääntyi whisky-pulloon. "Saako luvan vähän skotlantilaista?" kysyi hän ja vuodatti hiukkasen itselleen ja jatkoi sitten kertomistaan. "Kun minä ensi kerran tulin New-Yorkiin, olivat rikkaiden ihmisten talot kaikki samallaisia — kaikissa ikävät, harmaasta kivestä tehdyt etusivut, jotka olivat sullotut parille kaupunkitontille. Minä vannoin, että minulla tulisi olemaan talo, jossa olisi huoneita ylt'ympäriinsä — ja se oli noiden kaikkien palatsien alku, joiden ohi koko New-York nyt kulkee ja joihin se ihmetellen tuijottelee. Teidän on mahdoton miltei uskoa minua nyt — ne talot saivat aikaan skandaalin! Mutta kuohu kutkutteli tuota vanhaa miestä. Muistan, kuinka eräänä päivänä kuljimme pitkin Avenueta nähdäksemme kuinka työ edistyi; ja hän viittasi pitkällä kepillään toiseen kerrokseen ja kysyi: 'Mikä se on?' Minä vastasin, 'se on säilö, jonka minä annan rakentaa talooni.' (Sekin oli uutuus noina aikoina.) 'Aion pitää siinä rahani', sanoin minä. 'Loruja!' murisi hän, 'kun olet saanut valmiiksi tämän talon, ei sinulla tule olemaan penniäkään jälellä.' — 'Olen suunnitellut, että sinä täyttäisit sen minun puolestani', vastasin; ja tiedättekö, hän nauraa hykerteli sille koko matkan palatessamme kotia!"
Mrs Billy istui nauraen hiljaa itsekseen. "Meillä oli suuria taisteluita noina muinaisina päivinä", sanoi hän. "Muiden muassa sain minä tuoda Masonit seuramaailmaan. He hiiviskelivät ulkopuolella minun tullessani — nuoleskellen siellä ihmisten kenkiä ja odottaen onnettaren potkausta. Minä sanoin itselleni, minä tahdon tehdä siitä lopun — me panemme toimeen näytelmän. Niin järjestin minä tanssiaiset, jotka panivat koko maan liikkeelle ja ihmettelemään suu ammollaan — ne eivät olisi mitkään erikoisesti huomattavat meidän aikoinamme, mutta silloin eivät ihmiset olleet uneksineet mistään niin suuremmoisesta. Ja minä tein luettelon kaikista niistä ihmisistä, joita halusin New-Yorkissa tuntea, ja sanoin itselleni: 'Jos tulet, olet ystävä, ja jos et tule, olet vihamies.' Ja he tulivat kaikki, kuulkaa minua! Eikä koskaan enää senjälkeen kysytty, kuuluivatko Masonit seuramaailmaan."
Mrs Billy keskeytti; ja Montague huomautti hymyillen, että epäilemättä hän oli nyt pahoillaan, että oli sen tehnyt.
"Oh, en", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minä huomaan, että minun ei tarvitse muuta kuin olla kärsivällinen — minä vihaan ihmisiä, luulenpa, että mielelläni ne myrkyttäisin, mutta jos minä vaan odotan kyllin kauan, niin olen varma, että heille tapahtuu jotakin paljon kauheampaa kuin mitä ikinä olen uneksinut, Teidät kostetaan vielä Robbielle eräänä päivänä."
"En tahdo mitään kostoa", vastasi Montague. "Minulla ei ole mitään riitaa heidän kanssaan — minä vain toivon, etten olisi hyväksynyt heidän vieraanvaraisuuttaan. En tietänyt, että he olivat sellaisia vähäpätöisiä ihmisiä. Tuntuu vaikealta sitä uskoa."
Mrs Billy nauroi pirullisesti. "Mitä Te voisitte odottaa?" sanoi hän. "He eivät tiedä mistään muusta kuin rahoistaan. Kun ne ovat menneet, niin he itse ovat menneet — he eivät voisi koskaan enää saada mitään kokoon."