"En mitään", vastasi Alice. "Juuri samalla astui Mrs Landis sisään, ja Miss Hegan meni pois."
"Miss Hegan?" toisti Montague.
"Niin", sanoi toinen. "Se on hänen nimensä — Laura Hegan. Oletko kohdannut häntä?"
Kahdeksas luku.
Hevosnäyttely pidettiin Madison Square Gardenissa — rakennuksessa, joka täytti kokonaisen kaupungin osan. Montaguesta tuntui, että niinä neljänä päivänä, jotka hän oli näyttelyssä, tuli hän esitetyksi niin monelle hengelle, että ne olisivat riittäneet täyttämään rakennuksen seiniään myöten. Jokainen hienoista herroista ja naisista ojensi hänelle suloisesti hansikoidun käden, ja huomautti, mikä erinomainen ilma heillä oli, ja kysyi, kuinka kauan hän oli ollut New-Yorkissa, ja mitä hän siitä piti. Sitten saattoivat he jutella hevosista, ja niistä ihmisistä, jotka olivat saapuvilla, ja vaatteista, joita he kantoivat.
Hän näki harvoin veljeään, joka enimmän ajan oli Wallingin naisten seurassa; ja Alice myöskin oli suurimmaksi osaksi hänestä erotettu, ja toiset pitivät hänestä huolta. Kuitenkaan ei hän koskaan ollut yksin — aina oli joku nuori rouva valmiina ohjaamaan hänet vaunulleen ja kiidättämään hänet kotiaan aamiaiselle tai päivälliselle.
Hän ihmetteli useasti, minkätähden ihmiset olivat niin ystävällisiä hänelle, muukalaiselle, ja henkilölle, joka ei voinut tehdä heille mitään korvaukseksi. Mrs Billy Alden ryhtyi hänelle sitä selittämään hänen eräänä iltapäivänä istuessaan Mrs Aldenin aitiossa. Nähtävästi täytyi olla muutamia ihmisiä, joista he saivat nauttia, muuten ei olisi ollut mitään hauskuutta leikissä. "Kaikki on Teille uutta ja ihmeellistä", sanoi hän, "ja Te olette tuores ja herkullinen; Te saatte nämä naiset ajattelemaan, että ehkä heidän ei sittenkään pitäisi olla niin kyllästyneitä! Kas tuossa on nainen, joka on ostanut suuren maalauksen; hän sanoo sitä suureksi, mutta hän ei itse sitä ymmärrä — ainoa, minkä hän tietää, on se, että se maksaa hänelle muutamia satoja tuhansia markkoja. Ja nyt Te tulette, ja Teille se on todellinen maalaus — ja ettekö huomaa, kuinka hyvillään hän siitä on?"
"Oliver opettaa minulle aina, että imarteleminen ei ole soveliasta", sanoi mies nauraen.
"Niinkö?" sanoi toinen. "No niin, älkää antako tuon veljenne pilata Teitä. Kaupungissamme on yllin kyllin blasê-ihmisiä olkaa Te oma itsenne."
Hän ymmärsi kohteliaisuuden, mutta lisäsi, "Pelkäänpä ihmisten väsyvän minuun, kun uutuuden viehätys on kulunut loppuun."