"Te tulette löytämään oman paikkanne", sanoi Mrs Alden — "ihmiset, joista Te pidätte, ja jotka pitävät Teistä." Ja hän jatkoi puhelua, selittäen, kuinka hän nyt sai kulkea keskellä monenlaatuisia, toisistaan eroavia "säätyjä", joihin kuuluvilla ihmisillä oli erilainen maku ja erilainen katsantokanta. Seuramaailma oli äskettäin hajaantunut sillä tavalla — jokainen sääty kadehti ja halveksi kaikkia muita. Nuo terävät kulmat tasaantuivat vähäsen tässä näyttelyssä, ja siksi saattoi hän kohdata täällä suuren joukon ihmisiä, jotka eivät koskaan tavanneet toisiaan, vaan vieläpä olivat kokonaan huomaamatta toistensa olemassaoloakin.
Ja Mrs Alden alkoi esittää hänelle erotusta näiden "säätyjen" välillä; ne ulottuivat kaikista suljetuimmasta kaikista "keltaisimpaan", josta ne jo alkoivat sulautua alhaissäätyiseen rahaylimystöön — jota nähtävästi oli laumoittain kaupungissa. Näihin kuului "urheilijoita" näyttelijöitä ja poliitillisia henkilöitä, joista muutamat olivat itse asiassa hirveän rikkaita; ja nämä säädyt vuorostaan häipyivät rikollisten ja demi-monde-ihmisten kanssa yhteen — jotka myöskin saattoivat helposti olla rikkaita. "Teidän", sanoi Mrs Alden, "tulisi kerran saada minun veljeni kertomaan Teille kaikista näistä ihmisistä. Hän on ollut mukana politiikassa, niinkuin tiedätte, ja hänellä on kilpa-ajotalli."
Ja Mrs Alden kertoi hänelle niistä pikkiriikkisistä eroavaisuuksista, joita oli olemassa näiden eri ylhäisösäätyjen tapojen välillä. Yksi kysymys esimerkiksi oli naisten tupakoiminen. Kaikki naiset tupakoivat nykyaikana; mutta muutamat tekivät sitä vain omissa huoneustoissaan, taikka missä hyvänsä, missä miehetkin polttivat. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä, että "julkisuudessa" ei sopinut koskaan polttaa — se on, missä heidät näkisi sellaiset ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän säätyynsä. Sellainen oli joka tapauksessa aina ollut sääntönä, vaikka muutamat uhkarohkeat alkoivat uhmailla jo sitäkin vastaan.
Sellaiset säännöt olivat hyvin jyrkkiä, mutta ne olivat puhtaasti sovinnaisia, niillä ei ollut mitään tekemistä oikean ja väärän kanssa: tosiasia, jonka Mrs Alden esitti tavanmukaisella terävyydellään. Nainen, olkoon hän nainut tai naimaton, saattoi matkustaa miehen kanssa yli koko Euroopan, ja kuka hyvänsä saattoi tietää, että hän teki niin, mutta sillä ei ollut mitään väliä, niin kauan kuin hän ei sitä tehnyt Ameriikassa. Oli eräs nuori rouva, jonka Montague tulisi kyllä tapaamaan, raju kaunotar, joka säännöllisesti joi itsensä humalaan päivällisseuroissa, ja hovimestarin oli aina saateltava hänet vaunuunsa. Hän liikkui mitä ylhäisimmissä piireissä, ja jokainen piti sitä vain koirankujeena. Tällaiset epämieluiset asiat eivät vahingoittaneet ketään henkilöä, jollei hän mennyt "ulkopuolelle" — se on, jollei hän tullut skandaalin esineeksi oikeudessa tai sanomalehdissä. Mrs Aldenilla itselläänkin oli ystävä (jota hän sydämestään vihasi), joka oli saanut eron miehestään ja nainut rakastajansa heti kohta, ja oli tämän tähden karkotettu ulos seurapiireistä. Kun hän kerran oli tullut puoleksi julkiseen näytäntöön, viisikymmentä naista oli samalla noussut ylös ja jättänyt huoneen! Hän olisi huoletta voinut elää rakastajansa kanssa sekä ennen että jälkeen eroa, ja jokainen olisi saattanut sen tietää, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt; mutta convenances selittivät, että hänen ei tullut mennä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen erosta.
Yhden asian saattoi Mrs Alden koko elämänsä aikaisten havaintojensa tuloksena todeta, ja se oli se suuri nopeus, millä nämä sovinnaistavat, kaikista juurimmaisetkin, niistä, antoivat perää, ja sijalle tuli tuo ylimalkainen "tee niinkuin haluat." Jokainen saattoi nähdä, että sellaisen naisten valta, kuin Mrs Devon, jotka edustivat vanhaa järjestelmää, ja olivat kunnioitusta herättäviä, jyrkkiä ja ylhäisiä, taipui uusien ihmisten tuoman hyökylaineen tiellä, ihmisten, jotka olivat kummallisia, haaveksivia, suuriäänisiä ja kaikenkarvaisia. Ja nuorempi polvi ei välittänyt mitään kenestäkään eikä mistään muusta auringon alla kuin siitä, että heillä oli kylliksi aikaa tehdä huimapäisiä retkeilyjään. Vanhoina hyvinä aikoina sai aina sirolla käsialalla kirjotetun tai kaiverretun päivälliskutsun, joka oli jäsennetty persoonattomaan ja muodolliseen tyyliin; mutta toissa päivänä oli Mrs Alden löytänyt pöydällään sanoman, joka oli saapunut telefoonin kautta: "Saapukaa hyväntahtoisesti päivällisille, mutta älkää tulko, jollette voi tuoda miestä kanssanne, sillä muutoin tulee meitä kolmetoista pöytään."
Ja tämän mukana kasvoi ylellisyys ja hurjastelu kerrassaan uskomattomassa määrässä. "Teitä hämmästyttää kaikki tuo, mitä nyt näette täällä", sanoi hän — "mutta annan Teille sanani siitä, että jos olisitte viiden vuoden päästä tulemassa tänne takaisin, niin huomaisitte kaikki nykyiset normaalimittamme vanhentuneiksi, ja meidän nykyiset uranuurtajamme joutuneiksi taustalle. Te näkisitte uusia hotelleja ja teattereita avattavan, ruoka, vaatteet ja huonekalustot, ne maksavat kaksi kertaa niin paljon kuin nyt. Ei kauan sitten oli yksityiset ajopelit vielä ylellisyyttä; nyt se on yhtä välttämätön kuin ooppera-aitio taikka yksityinen tanssisalonki, ja henkilöillä, jotka todella merkitsevät jotakin, on yksityiset junat. Saatan vielä muistaa, kun tyttäremme kantoivat miellyttäviä musliinipukuja kesällä, ja lähettivät ne pestäviksi; nyt esiintyvät he niin kutsutuissa lingerie-puvuissa, toimikkaissa pumpulikankaissa en princesse, joita koristivat silkkiompelukset ja oikeat pitsit ja nauhat, ja ne maksoivat viisituhatta markkaa kappale, eikä niitä voida pestä. Vuosia takaperin, kun minä annoin päivällisen, kutsuin minä tusinan ystäviäni ja minun oma mestarikokkini keitti aterian ja minun omat palvelijani tarjoilivat sen. Nyt on minun maksettava hovimestarilleni viisikymmentä tuhatta vuodessa, eikä mikään, mitä hän tarjoaa, ole tarpeellisen hyvää. Minun on kutsuttava neljä-, viisikymmentä henkilöä, ja sitten tuotan minä jonkun kyökkimestarin, ja hän kantaa kaiken mitä hänellä on, ja minun palvelijani menevät tiehensä ja juovat itsensä sikahumalaan. Ennen oli tapana saada viidelläkymmenellä markalla hyvä päivällisannos ja seitsemänkymmentäviisi oli jo jotain erinomaista; mutta nyt saamme kuulla päivällisistä, jotka maksavat viisituhatta markkaa annos! Eikä enää riitä kauniit kukkaset pöydällä — niitä tulee olla kokonainen 'maisema'; taustana täytyy olla maalaisnäköala, ja kultakaloja haaraisissa maljakoissa, ja kahdenkymmenenviiden tuhannen markan arvosta floridalaisia orchiksia pöydällä ja kukkivia ruusukimppuja, jotka maksavat seitsemänsataa viisikymmentä markkaa tusina. Olin viime vuonna läsnä päivällisillä Walfordissa, jotka olivat maksaneet kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa; ja kun minä pyydän heitä tulemaan vierailulle luokseni, on minun tarjottava heille yhtä hyvää kuin mitä itse olen saanut. Toissa päivänä maksoin minä viisi tuhatta markkaa yhdestä pöytäliinasta!"
"Minkätähden teette sitä?" kysyi Montague keskeyttäen.
"Jumala tietää", sanoi toinen; "en minä. Ihmettelenpä joskus sitä itsekin. Arvatakseni teen sitä sentähden, että minulla ei ole mitään muuta tekemistä. Se muistuttaa aivan juttua, jonka he kertovat veljestäni — hän menetti omaisuuttaan Saratagan pelihelvetissä, ja muuan sanoi siellä hänelle, 'Davy, miksi sinä menet sinne — etkö tiedä, että peli on väärä?' 'Tietenkin se on väärä', sanoi hän, 'mutta kautta manalan, se on ainoa pelipaikka kaupungissa!'"
"Paine on suurempi, kuin kukaan jaksaa kestää", sanoi Mrs Alden hetken mietittyään. "Se on samaa kuin koettaisi uida vastavirtaa. Sinun on pakko sujua virran mukana ja tehdä, mitä jokainen sinulta odottaa — lapsesi, ystäväsi, palvelijasi ja liiketuttavasi. Koko maailma on salaliitossa sinua vastaan."
"Se on kammottavaa", sanoi mies.