Sen rakentamiseen oli ryhdytty aikana, jolloin tyytymättömyys Wall kadun huijauksiin oli suuri niillä mailla ja Dupree oli koonnut muutamia miljoonia omasta tuttavapiiristään lisäten puolen miljoonaa itse ja oli sen perustajain kesken sellainen kunniasopimus, ettei pyydetä apua Pohjoisen kapitalisteilta eikä sen osakkeita panna myytäviksi Pörssiin. Ensi presidentti oli ollut Lucyn setä ja nykyinen oli vanha perheystävä.
Mutta se maakuntalaisylpeys, joka oli pääoman koonnut, ei voinut luoda liikennettä. Tuomari Dupreen kuvittelemia kaupungeita ei kohonnutkaan eikä pikku rata pysynyt kehityksessä aikansa tasalla. Viime vuosikymmeninä oli sen omaisuus alennut arvossa eikä Montague ollut moneen vuoteen saanut korkoja viidenkymmenen tuhannen dollarin osakkeille, joista hänen isänsä oli maksanut täyden arvon.
Puhellessaan tästä muisti hän, että kymmenkunta vuotta sitten oli ollut puhetta radan jatkamisesta Atkinista edelleen Missisippi Teräsyhtiön laitoksille sekä avata näin liiketie Lännelle. Missisippi Teräsyhtiö omisti maan puolesta tusinasta suuresta levy- ja kiskovalssilaitoksesta yhden ja Northern Missisippin omistajia oli kauan kiusannut ajatus saada kuljettaakseen osan tuon laitoksen laajasta tuotannosta.
He olivat suorittaneet maanmittaustyöt ja teettäneet kustannusarvion. Montague tiesi sen, hän kun oli Lucyn nyt Californiassa olevan veljen kanssa metsästysretkellä pitänyt leiriä maanmittarien lähellä. Tuon ehdotetun ratajatkon oli määrä kulkea yli Talulan soiden ja siinä kohdin syntyi epävarmuutta. Useita linjoja oli ehdolla ja Montague muisti, kuinka leirinuotion äärellä istuttaessa eräänä yönä muuan nuoremmista maanmittareista oli väittänyt, että ylimittari oli pätemätön toimeensa ja hylkäsi kaikki hyvät ehdotukset.
Montague oli kertonut tämän isälleen, mutta ei tiennyt, oliko tämä koskaan ottanut asiasta selkoa. Sen hän vain tiesi, että kun asia esitettiin osakkeenomistajien kokoukselle, havaittiin mahdottomaksi hankkia niin paljon rahaa kokoon. Äänestyksellä hylättiin ehdotus, että käännyttäisiin Missisippi Teräsyhtiön puoleen, se kun oli Wall kadun miesten käsissä; eivätkä olleet tuomari Dupree eikä kenraali Montague vielä huomanneet pikku ratansa toivottomuutta.
Kaikesta tästä oli puhuttu Lucyn ja Montaguen kesken ja tämä selitti, ettei enää ollut syytä pitää osakkeita; tai jos tuon laajennustuuman kautta saataisiin uusia kapitalisteja kiinnitetyiksi yhtiöön, voisi sopia heidän kanssaan tai myydä pois kokonaan. Montague lupasi ottaa asiasta selkoa.
Lähdettyään muistikin hän Jim Hegan'in. "Käykää katsomassa", oli tämä sanonut. Northern Missisippi oli tietysti pikkuseikka Heganin laiselle miehelle, mutta kuka tiesi, mitä uusia suunnitelmia hän voisi siihen yhdistää. Montague oli kuullut huhuja, että hän oli myynyt osuutensa parissa suuressa yhtiössä.
Hän meni Heganin konttoriin, joka oli suuren henkivakuutusyhtiön talossa alakaupungilla. Hän kulki marmorikäytäväin ja valtavain pronssiporttien kautta ohi komeasti puetun vartijan sekä puhutteli erästä isoa miestä, joka kohteli häntä kuin juoksupoikaa.
"Onko hra Hegan tavattavissa?"
"Paikkaako haette?"