"En juuri", hän otti esille korttinsa; "tahtoisitteko lähettää tämän hänelle."
"Olette tuttava?"
"Olen."
Toinen ei tehnyt mitään nähtäviä merkkiä, mutta samassa tuli nuori konttoristi siihen. "Voitteko ehkä ilmoittaa asianne laadun?" hän sanoi.
"Haluan tavata hänet persoonallisesti", sanoi hän hieman ärtyisästi.
"Olkaa hyvä ja toimittakaa tämä hänelle; se riittää."
Hän sai alistua sihteerin pikaiseen silmäystarkastukseen ja ihmetteli hän, oliko hänen uusi kevättakkinsa tämän mielestä kyllin muodikas niin suuren miehen tuttaville. Vihdoin mies katosi kortti mukanaan ja tuli heti takaisin mielistelevästi hymyillen. Hän opasti Montaguen korkeaan konttoriin, jonka suuriin nojatuoleihin olisi sopinut useita henkilöitä kuhunkin. Seinällä oli mantereen kartta, jonka yli Jim Heganin rata punanauhoina kulki. Siellä olivat myös tämän itsensä ampumain piisonin ja peuran päät.
Montaguen tarvitsi odottaa vain parisen minuuttia ja sitten johdettiin hänet huonerivien lomitse johtajan kaikkein pyhimpään. Se oli yksinkertainen, mutta tarkotuksellisesti vaikuttava, ja Jim Hegan istui mahonkipöydän ääressä, jolla ei ollut palaakaan paperia.
Hän nousi kumartaen pitkää runkoaan. "Mitä kuuluu Montague?" sanoi hän kättä puristaen, sitten istuutui hän tuoliinsa, kunnes päänsä sattui selkänojaan, rypisti kulmiaan ja katsoi toiseen.
Viime kerralla olivat he puhelleet hevosista ja Texasin entispäivistä, mutta Montague muisti, että se oli ollut iltatarinaa. "Tulen liikeasioissa, hra Hegan," sanoi hän, "ja koetan esittää asian lyhyesti."
"Mikä menettelytapa anteeksi annettakoon", oli hymyilevä vastaus.