Ja asia avautui hänen eteensä, tapahtuma tapahtumalta. Price pettämässä Ryderiä! Johtamassa tämän Northern Missisippi rautatie-asiaan; saattaen tämän lainaamaan rahaa Missisippi Teräs-Yhtiön osakkeita vastaan, luvaten, ehkä, kannattaa niitä osakkeita markkinoilla, ja sitten ollen niitä alas lyömässä! Kiertäen Ryderin sormiensa ympäri ja sitten murskaten hänet — miksi? Niin, miksi?
Montaguen ajatus pysähtyi. Oli kuin ehkä olisi hän äkkiä joutunut pohjattoman syvänteen ääreen. Hän vetäytyi taapäin. Hän ei uskaltanut katsoa omaa ajatustaan silmiin. Waterman! Se oli Dan Waterman! Se oli hänen punomansa juoni! Se oli hänen uhkaamansa kosto! Hän oli koko tämän ajan sitä punonut, kiertänyt nuottansa Ryderin ympäri!
Se aatos oli niin hurja ja hirvittävä, että Montague halusi siitä päästä. Hän työnsi sen pois kerta kerran jälkeen. Ei, asia ei voinut olla niin.
Ja kuitenkin, miksei voinut? Hän oli aina itse ollut varma siitä, että se salapoliisi oli käynyt Watermanin asioilla. Tämä mies oli ottanut selville Lucyn asiat heti, kun ukko oli tähän silmänsä iskenyt. Ja äkkiä Montague muisti sen tulivuorivyöryn, joka oli suitsunut Watermanin silmistä "Brünhilde" jahdin kannella. "Te muistatte vielä minut", oli tuo vanha mies sanonut; ja nyt, kaikkien näiden hiljaisten kuukausien jälkeen — hän muisti hänet nyt!
Miksei? Miksi ei? Montague kyseli itseltään. Mitä hän itse asiassa tiesi Missisippi Teräs-Yhtiöstä? Mikä seikka todisti sen todella kilpailevan Trustin kanssa? Mitä oli hän kuullut muuta kuin Stanley Ryderin juttuja; ja selväähän oli, että Ryder vain matki Pricen sanoja.
Näiden ajatusten valtaamana oli Montague aivan unohtanut missä oli. Nyöri oli nytkähdellyt taas ja ilmoittanut lisää kaupungin herroja saapuneen, mutta hän ei ollut kuullut heidän nimiään. "Mitä tarkotusta olisi ollut" hän kysyi, "sillä, että salattiin totuus — se, että Price on Watermanin asiamies?"
"Tarkotusta!" huudahti Bates. "Herranen aika, onhan yleisö ihan villinä monopoleja vastaan, ja presidentti juuri niiden kimpussa! Jos tiedettäisiin, että Terästrusti on ottanut haltuunsa viimeisen suuren kilpailijansa, niin mitä täytyisi hallituksen tehdä?"
"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja kuinka kauan on tätä kestänyt?"
"Neljä vuotta", oli vastaus; "ja he ovat vain odottaneet tällaista tilaisuutta voidakseen saattaa yhtiön pulaan ja näytelläkseen hyväntekijän osaa ottaessaan sen haltuunsa."
"Ymmärrän", sanoi Montague taas.