He menivät vaunuihin tarinoiden. Äkkiä sanoi neiti Hegan: "Tulkaa meille päivällisille jonain päivänä tällä viikolla. Isä on kotona. Olisi hauska."
"Ei kiitos", sanoi Montague vihdoin hiljaa. "Mieluummin olisin tulematta."
"Miksi?" kysyi toinen ihmeissään.
"Neiti Hegan. Minä voisin vetää tavallisia verukkeita, sillä tavallisesti ei tällaisessa maailmassa välitä aina sanoa totuutta. Mutta teille tahdon olla suora. — En halua tavata isäänne."
"Miksette? Onko jotain tullut teidän väliinne?" kysyi tyttö pahoillaan.
"Ei, en ole tavannut häntä sitten kuin Newportissa."
"Mitäs sitten?"
"Neiti Hegan", sanoi hän hitaasti. "Tässä paniikissa olen saanut ikäviä opetuksia. Olen elänyt hirvittävässä elämässä mukana. En saa kauhistuksen kuvia mielestäni. Tämä kymmentuhanten ihmisten tuhoaminen on kauheata. Minä en ole sopiva seuraelämään nykyisin."
"Mutta isäni?" oudosteli tyttö. "Mitä tämä häneen koskee?"
"Isänne on yksi niitä, jotka ovat vastuussa tästä paniikista. Hän oli sitä alkamassa; ja teki siitä voittoa."