"Eräs mies tuli tänne aikaisin ja tarjosi minulle rahaa, jos antaisin hänelle paperikorinne paperit."
"Minun paperikorini?" Montague oli hämmästynyt.
"Niin, semmoista tapahtuu", sanoi nainen. "Me olemme köyhiä ja teemme väliin sellaista, mutta te olette gentlemanni ja minä sanoin etten tee sitä."
"Millainen mies se oli?"
"Tumma mies, kuin juutalainen. Hän palaa kai vielä."
Montague antoi naiselle setelin, tämä kiitti ja meni sankoineen, luutineen.
"Herra Jumala!" huudahti Montague, kun oli päässyt pöytänsä ääreen.
Äkkiä iski hän polveensa kädellään. "Ja minä kerroin sille kaikki."
Hän muisteli puhelunsa sille vanhalle Seattlen miehelle ja oudosteli,
mitä hyötyä tälle mahtoi olla siitä. Ja hän ajatteli Jim Hegania.
Tämä oli pannut vakoojia hänen jälilleen. Kukaan muu ei tiennyt
Northern Missisippistä.
Jim Hegan! Ja Montague oli tavannut hänet vieraisilla — rva de Graffenriedin luona. He olivat tavanneet kuin herrasmiehet ja hän oli puhunut tälle avoimesti. Ja Hegan oli pannut vakoojia hänen jälilleen!
Montague tarvitsi selityksiä ja kirjotti majuri Venablelle sekä ilmoitti tulevansa miljoneeriklubiin päivällisille. Tämä vastasi heti ja käski tulemaan, mutta ilmotti samalla, että oli sairas ja lääkärit olivat kieltäneet häneltä lihan ja sienet. Aina tuntui Montaguesta siltä, kuin ei voisi olla kirkkaamman purppuraisia kasvoja kuin majurin ja tällä kertaa ne tuntuivat entistä kirkkaammilta. Hän murisi ja kiroili hirveästi ja tarjoilijat olivat touhuissaan. Montague odotti, kunnes hän oli saanut lasinsa kuivaa Martinia ja ratkaissut ruokakysymyksen halunsa ja tohtorinsa tyydytykseksi. Sitten vasta kertoi hän oudot kokemuksensa.