Lucy suri isäänsä, mutta hänen oli onnistunut laittaa surupukunsa sopivaksi kauneutensa kehykseksi. Hän oli kuin hohtava rubiini mustalla sametilla. "Kuinka olette voinut?" hän kysyi. "Ja mitä olette kokenut täällä? Ja miten voi äitinne?"
"Hän on ennallaan", sanoi Montague; "ja hän pyytää teitä tulemaan meille."
"Tulen ensimäiseksi. Entä Mammy Lucy, kuinka hän voi?"
"Hyvin voi," kuului vastaus. "Hän innokkaasti haluaa nähdä teitä."
"Sanokaa että tulen. Tahdon mieluummin nähdä Mammy Lucyn kuin
Brooklyn sillan!"
Lucy johti hänet istumaan ja katsoi häneen yhtämittaa. "Tuntuu kuin olisin tyttö taas."
"Pidättekö itseänne vanhanakin", kysyi Montague nauraen.
"Oh, tunnen olevani vanha", sanoi Lucy ja hänen silmiinsä tuli äkillinen säikähdyksen ilme. — "Ette aavista, Allan. Mutta ei kenenkään tarvitse sitä tietää." Ja sitten hän innokkaasti huudahti:
"Muistatteko puiston keinua? Ja alligaattorilampea? Ja taatelipuita?
Ja Joe vanhusta?"
Allan Montague muisti kyllä, ja puolen tunnin kuluessa oli käyty läpi miltei kaikki seikkailut, mitä veljekset ja Lucy olivat kokeneet lapsuuden päivinä. Ja Allan kertoi tälle, mitä kaikkea muisti naapureista ja palvelijoista. Hän kertoi myös isänsä kuolemasta ja miten talo oli palanut ja kuinka hän oli tilan myynyt ja tullut Pohjoiseen.