"Siltä näyttää. Mutta mitä muuta voi tehdä?"
Kun vastausta ei kuulunut, kysyi Curtiss uudelleen: "Onko tiedossanne parannuskeinoa?"
"Ei", sanoi Montague, "mutta, koetan ajatella. Sen sanon, että tasavalta on minulle kalliimpi kuin business, johon vasta olen astumassa. Ja jos ristiriita tulee, saa liike-elämä väistyä."
"Hyvä on. Mutta älkää puhuko siitä Davenantille."
"Miksei?"
"Hän on vanhoillinen demokraatti ja pitää juhlapuheita. — Tässä on minun asemani. Hyvästi."
XII.
Epäilyksistään huolimatta matkusti Montague kotipuoleensa ja toimitti asian, niinkuin sovittu oli. Northern Missisipin osakkaat pitivät häntä voittoisana sankarina. Hän puhui hra Leen, serkkunsa ja parin kolmen vanhan ystävän kanssa ja ne hyväksyivät uudet johtokunnan ehdokkaat. Kaikki harrastivat he radan parantamista.
Uudesta lupakirjasta ei hänen tarvinnut huolehtia. Davenant laati sen ja ilmoitti, että senaattori Harmonin veljenpoika vie sen läpi huomiota herättämättä. Montague sai tietää niin tapahtuneen ja kuvernöörin allekirjottaneen.
Ja sitten tuli yhtiökokous. Hän edusti Ryderiä ja Priceä ja esitti näiden listan hra Carterin, radan presidentin, suureksi hämmästykseksi, sillä tämä oli vanha perheystävä. Uusi johtokunta sai lähes 3/4 äänet ja uusi osakesarja hyväksyttiin samoin. Kun kukaan entisistä osakkeista ei ottanut uusia, tilasi Montague ne Ryderille ja Pricelle ja maksoi ne shekillä. Uutinen herätti huomiota siellä maalla ja New Yorkissakin, jossa radan osakkeet nousivat. Harry Curtiss kirjotti Montaguelle, että tämä sai nyt varoa teräsherroja. Näitä hän ei pelännyt, mutta ikävä oli kohtaus, kun vanha Carter tuli hänen luokseen, ojensi vapisevan käden ja sanoi: