"Allan. Olen ollut viisitoista vuotta radan presidenttinä ja sitä uskollisesti palvellut. Ja nyt — mitä tämä merkitsee? Mitä —"
Montague puristi huulensa yhteen ja sanoi: "Ikävä kyllä en voi ilmoittaa edustamaini herrain suunnitelmia."
"Saanko ymmärtää, että minun on lähdettävä?"
"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole lupa puhua asiasta nyt."
Paria päivää myöhemmin sai Montague sähköteitse Priceltä käskyn mennä Rivertoniin, jossa Missisippi Teräsyhtiön laitos oli, keskustelemaan sen johtajan kanssa. Hän oli ollut siellä nuorempana, mutta nyt hämmästyi hän nähdessään siellä tapahtuneen kehityksen. Yhtiöllä oli nyt kaksi korkeaa Bessemer-sulattoa, joissa yötä päivää kuohui sula metalli. Kaupungin länsipuolen hökkelit olivat hävitetyt ja niiden tilalla pitkä koki-uunien rivi, kaksi korkeaa ratakiskotehdasta ja peltitehdas, joista kohosi tuomiopäivän melske. Joka taholla tupruavia savutorvia, ristiin rastiin ratoja ja hehkuvaa sularautaa, jota silmä tuskin sieti katsoa. Uudessa konttorirakennuksessa sanottiin hänelle:
"Hra Andrews tulee klo 2. Haluatteko odottaa hänen konttorissaan?"
"Haluaisin katsella tehtaita, jos se käy päinsä", sanoi Montague, sai seuralaisen ja kulki läpi laitosten.
Mielenkiintoista oli nähdä yhtiön omaisuus todellisuudessa. Wall kadun mukavissa toimistoissa istuen ja paperipaloja hoidellen helposti unohtaa olevansa tekemisissä tosiasiain ja ihmiskohtalojen kanssa. Mutta Montaguenhan piti nyt johtaa rautatietä, ostaa oikeita vaunuja ja käsitellä todellista rautaa ja terästä; ja hän halusi pitää nämä tosiasiat mielessään.
Oli heinäkuu ja pilvettömältä taivaalta paahtoi troopillinen aurinko. Rauta ja teräs hehkuivat kuumaa ja kolintuhka, jolla he astuivat, miltei kipinöi. Sulattohuoneitten ovillakaan Montague ei sietänyt olla edes silmiään varjostaen. Mutta niissä helveteissä raatoi satoja nokisia miehiä, yläruumiit paljaina ja hikeä virtana valuttaen.
Ja hän ihmetteli pitkiä sulatusuunirivejä ja niistä loistavaa sulan teräksen hehkua. Täällä työskentelevien miesten niskaan oli yhtä mittaa kaadettava sankomäärin vettä ja he joivat kannuttain olutta päivässä. Hän kulki läpi kiskolaitosten, jossa hehkuvat harkot menivät suurten valssien väliin litistyen ja pusertuen ja tullen toiselta puolen ulos pitkinä tulikäärmeinä. Ja loppupäässä niitä aseteltiin riviin jähtymään. Niitä katsellessaan tuli Montaguen mieleen, että juuri noita kiskoja oli Wyman tilannut, josta se suuri meteli oli syntynyt Terästrustin leirissä.