Ja tässä oli Wallingin "kolmen miljonan palatsi erämaassa", kuten rva Alden oli sitä kuvannut. Montague oli lukenut, että sen eteisessä oli pompeijilainen marmorisilaus, joka maksoi seitsemänkymmentäviisi tuhatta. Ja Wallingit olivat rautatiekuninkaita, jotka kuljettivat Missisipin terästä!
Ja hänen ajatuksensa siirtyivät toisten tehtaiden orjiin, miehiin, naisiin ja pikku lapsiin, jotka oli ahdettu työpajoihin ja kaivoksiin puskemaan työtä näille, jotka täällä ylellisyydessä pöyhkeilivät. Kaikilta tahoilta olivat nämä tulleet miljonineen, jotka olivat kootut kaikenlaatuisesta työstä. Tässä oli Johnsonin valkea marmoripalatsi, jonka seinät, katot ja lattiat olivat tehdyt Ranskassa; sen aidat ja portit, lukot ja saranatkin olivat kuuluisien taiteilijain erikoispiirrosten mukaan valmistetut. Johnsonit olivat rautatie- ja kivihiiliherroja, jotka hirveällä kädellä hallitsivat West Virginian valtiota. Sen oikeuslaitokset ja eduskunta olivat vain Johnsonin konttorin haaraosastoja, ja Montague tiesi tämän yhtiön omistavan kaivoskyliä, jotka olivat kuin varustettuja linnoituksia; nyljetyt kaivosmiehet eivät voineet ostaa mitään, ei maitotippaakaan muualta kuin yhtiön kaupasta eikä seudun lääkäritkään passitta päässeet portista sisään.
Ja täällä asuivat Warfieldit, joiden rikkaus tuli suurista osastokaupoista, missä nuoret tytöt työskentelivät puolella kolmatta dollarilla viikon ja jatkoivat tulojaan prostitutsionilla hengissä pysyäkseen. Tänä kesänä pääsi Warfieldin tytär seurapiiriin, ja tuota esittelyä varten rakennettiin kolmenkymmenen tuhannen tanssisali — joka revittiin seuraavana päivänä!
Tuolla kukkulalla oli Mayerien, kivihiilikuninkaiden linna. Montague muisti sen nuoren miehen, joka oli keksinyt automaattisen kolivaa'an, mutta oli majuri Venable viitannut, ettei sitä otettu käytäntöön, koska kolitrusti käytti vajaita mittoja; minkä Montague oli havainnut todeksi ja tapahtui se vielä vanhan Mayerin ohjeitten mukaan. Ja täällä elivät he kaikkein suljetuimpaan seurapiiriin kuuluen!
Niin saattoi täällä ajella katuja pitkin ja ajatella noiden palatsien omistajia — öljy-, teräs-, rautatie- ja kaivoskuninkaita. Täällä oli kauneutta ja loistoa, samettinurmia ja ihmekukkia ja loppumatonta huvittelua. Kaukana tuntui olevan kaupustelu ja köyhyys ja raadanta ja kuolema. Mutta Montague muisteli sitä akselissa kieppuvaa lihakasaa ja verta tippuvia paareja.
Hän sattui tapaamaan Alicen ystävineen ajelulla ja he menivät kylpyrantaan, jonka ylhäisö oli itselleen aitauttanut. Siellä otti Alicen haltuunsa Reggie Mann, joka ei uskaltanut uida peläten näyttää ohuita sääriään, vaan katseli arvostelevin silmin kilpailijansa Harry Percyn lihaksia. Tämä oli neljänkymmenen ijässä oleva kotiljonginjohtaja, joka katselijain huviksi piti vedessäkin monokkelia silmässään.
He aterioivat Kasinolla ja menivät sitten purjehtimaan Prenticen uudella kilpajahdilla. Siihen aikaan oli Newportin satamassa höyry- ja purjejahteja kolmenkymmenen miljoonan arvosta ja komea oli se näky. Aikaisin he palasivat, sillä Alice oli lupautunut klo 6:lta ajelulle ja puku oli muutettava sitä ennen. Ja taas oli uusi puku oleva yllä klo 8, päivällisillä. Montague huomasi, että noin viisi kuusi kertaa päivässä muutettiin täällä pukua.
Kaikki hänen New Yorkin tuttavansa olivat täällä loistossaan: nti Yvette Simpkins, jolla oli neljäkymmentä arkkua uusia parisilaisia pukuja; rva Alden, joka oli juuri perustanut naisten peliklubin; rva Winnie Duval, joka uhkasi "yksinkertaistuttaa" Newportin elämän; rva Vivie Patton, jonka mies oli tehnyt itsemurhan saadakseen vaimonsa erilleen tämän kreivistä. Samana iltana oli rva Landis'in odotetut tanssit. Näiden palatsiin kuuluivat mitä hienoimmat tallit, joihin hevoset johdettiin. Ruokapöytiä oli viisi, kussakin kymmenen vierasta. Keskisalissa oli suuri kukkakatos ja muita erikoisia kukkavärinäytteitä.
Aamunkoittoon tanssittiin; mentiinpä sitten tenniskentällekin. Ja seuraavana päivänä he nousivat kymmeneltä lähtien kauppoja kiertelemään. Sellaista oli seurapiirin "lepo" talven töistä!
Illallisen jälkeen joutui Montague pitämään seuraa rva Caroline Smythelle, joka oli esittänyt hänelle kissansa ja koiransa. Hän oli nyt innostanut rva Winnien taisteluun vivisektsionia vastaan. Nyt osotti hän Montaguelle viereistä tietä kertoen, kuinka Landisit olivat sen sulkeneet lahjoen koko kaupungin valtuuston. Sitä pitkin oli näet ajanut matkailijaomnibus, jonka ajajalla oli tapana pysäyttää hevosensa tähän ja ruoskallaan osottaen sanoa: