Maiju: Ei kukaan ole minua loukannut.
Koulumestari: Onko se aivan totta myös? No niin, minä luotan sinuun, Maiju… ethän sinä osaisikaan valehdella. — Tuota, mitä se olikaan, kun minun piti sanoa…? (Miettii.) Tuota… Aivan oikein! Minun piti sanoa, että jos Maiju olisi niin kiltti ja menisi hetkeksi askareilleen, niin että minä saisin täydessä rauhassa — sinä ymmärrät — hieman tarkastella tuota esitelmääni…
Maiju: Mutta herra Koulumestarihan käski äsken minua takaisin…?
Koulumestari: Niin juuri, tuota, se oli juuri tuo äskeinen asia, josta minä tahdoin huomauttaa… taota…
Maiju (Itsekseen mennessään): Herra Koulumestari on tänäpänä ihmeellisen hajamielinen.
Koulumestari: Mikähän lienee tytölle tullut? Näytti kovin murheelliselta… (Kävelee ja miettii.) Vai nuori maisteri! Olisikohan asianlaita tosiaankin niin… Ehkä ovat he jo kiilloissakin? Ehkä pitävät pian häitänsäkin? Ja minä, joka en ole hetkeksikään antanut hänen ajatuksistani poistua! Hm!… Lienee parhainta, että koetan unhottaa koko naikkosen. Lienee parhainta, että… (Katsoo kelloansa.) Pitää sitäpaitsi kiirehtiä. (Käy peilin eteen.) Kyllä kai minä sitten olen täysin valmiina? Frakkini näyttää vielä melkoisen hyvältä, vaikka ikää sillä kyllä lieneekin enemmän, kuin monella harmaapäällä. Perintönä on se kulkenut isoisältäni, joka teetti sen itselleen ottaessaan yhden elämän suurista askeleista: mennessään naimisiin. Häneltä peri sen isäni, joka taas vuorostaan testamenttasi sen minulle, pojalleen. Siis vanha on takkini, mutta melkeinpä varma olen, ettei tarkinkaan keikarin silmä siinä mitään epämuodikasta löytävä ole. Valmis tulen astumaan puhujalavalle, kukitetulle puhujalavalle, lausuakseni puheeni yleisölle, joka seurahuoneen laajan salin täyttää ääriään myöten. Tämä on tosiaankin kunniakasta, kaunista, suurta, ihanaa… Tämä päivä on juhlien päivä. En vaihtaisi tätä tilaisuutta millinkään… (Ottaa pöydällä olevan paperipinkan käteensä ja alkaa peilin edessä erilaisia liikkeitä tehden juhlallisena lukea.) "Arvoisat kansalaiset! Naiset ja herrat! Me olemme kokoontuneet tänne tänä-iltana virkistyäksemme, juhlia pitämään, eri kulmilta olemme me tänne kokoontuneet. Me olemme tänne riemukkain mielin ja iloisin sydämin kokoontuneet, sillä elähyttäväthän meitä itsekutakin samat pyrkimykset, samat harrastukset, jalot harrastukset, harrastukset kodin, kotilieden, synnyinmaan ja kansallisuutemme turvaamiseksi. Kukapa ei tällaisista harrastuksista olisikaan elähytetyksi tullut! Arvoisat kansalaiset! Puhun teille kuin ystävilleni konsanaan. Puhun teille näin, koska luulen tarkkaan tietäväni mikä syvimmällä teissä liikkuu. Eikö ole se rakkaus kansaamme kaunokaiseen, maahamme tuhatjärviseen, maahamme ihanaan, avaraan, josta runoilija hehkuvassa laulussaan laulaa:
"Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme, me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas täss' on se, maa armas isäimme!…"
(Tavallisella äänellä puhuen.) Kyllä se tuntuu menevän. Saapas nähdä, (pyyhkii otsaltaan äskeisen innostuksen synnyttämää hikeä) eivätkö joudu hurmauksiin puheistani. Ja sitten se Katri-neiti — — — Ässh! Mitäpä hänestä! — Paha vain, ettei Maiju-rukka saa kuulla esitelmääni… ehkä hän hyvinkin mielellään' tulisi mukaan… No, mutta käyhän se kylläkin laatuun: voinhan ostaa hänelle pääsylipun — sillä suoriudutaan siitä. Ihmeellisen näppärä päähänpisto! (Huutaa ovelta.) Onko Maiju niin hyvä ja tulee vähän tänne.
Maiju: (Kyöklssä.) Aivan heti. (Tulee.)
Koulumestari: Kuuleppas, Maiju, sinun varmaan myös tekisi mielesi iltamaan?