Andersenin satujen suomennos ei ollut ainoa lahja, minkä Krohn antoi Suomen lapsille. Jo ulkomailla hän oli suunnitellut lasten kirjaa. Semmoisia valmistui pian kokonainen sarja suurempien kirjallisten töitten lomassa, joko omien lasten huviksi tahi suorastaan kustantajain pyynnöstä. Vuonna 1869 ilmestyi "Pienokaiset", v. 1872 "Kotieläimet", v. 1874 "Metsä-elävät", v. 1875 "Minun äitini" ja v. 1880 "Kylän lapset". Tähän on lisättävä vielä yhdessä Samuli Suomalaisen kanssa v. 1878 toimitettu "Pikku joululahja". Nämä teokset sisälsivät osaksi omia runoja, osaksi mukaelmia.
Tieteellisistä töistä, joita Krohn suoritti kohta ulkomaanmatkansa jälkeen, on mainittava kahden vuoden työn tuloksena v. 1872 ilmestynyt "Viron kieli-oppi Suomalaisille".
Helsingin vilkas ja rauhaton elämä, josta Krohnin oli mahdoton vetäytyä aivan erilleen, tuntui hänestä toisinaan liian rasittavalta. Rauhallisemmissa oloissa hän arveli voivansa myös saada aikaan enemmän ja parempaa kuin Helsingissä. Nämä arvelut eivät kuitenkaan vaikuttaneet muutosta Krohnin elämässä. Hän jäi pääkaupunkiin työtaakkoineen. Jos elämä siellä toisinaan tuntuikin rasittavalta, varsinkin kun terveys oli heikko, niin sen vastapainona oli ystävyys ja tunnustus, jota hän sai osakseen. Hän itse kertoi vanhemmilleen, että yleisistä kiistoista ja kimppuunkäymisistä on hän saanut kärsiä vähemmän kuin useimmat muut. Onpa hänen aatetoveriensa piirissä tullut melkein sananparreksi, että Krohnilla on sama etuoikeus kuin muinoin hovinarreilla: hän saa lausua totuuden julki ilman että siitä suututaan. Tämä kertomus on yhtäpitävä Yrjö-Koskisen todistuksen kanssa: "Kaikista 'fennomaneista' oli Krohn varmaan se, jota parhaiten suvaittiin niidenkin kesken, jotka seisoivat ihan toisella kaunalla. — — — Hän on jaloimmalla tavalla edustanut kansallisen liikkeen niin-sanoakseni ritarillista, sen hurskasta ja humanista puolta."[62] Koskinen lisää vielä, ett'ei Krohnin nauttima suosio suinkaan ollut seurauksena liiallisesta mietoudesta. "Päinvastoin Julius Krohn oli varsin kiivas puolustamassa, mitä oikeaksi katsoi; joskus hän saattoi tulistua silmättömäksi, jos luuli huomaavansa vähintäkään vilppiä muissa." — Varsinaiset kunnianosoitukset, milloin niitä, esimerkiksi merkkipäivinä, nuorison tahi muitten kansalaisten puolelta tuli Krohnin osaksi, eivät erikoisesti ilahduttaneet häntä, sillä hän katsoi ne ansaitsemattomiksi. Myöskään kiittävät arvostelut hänen teoksistaan eivät sokaisseet häntä,[63] vaikka hän toiselta puolen piti tärkeänä, että työ, jonka suorittamiseen hän oli pannut parastansa, tunnustettiin tarpeelliseksi. Arvonimistä hän ei välittänyt. Kun hänet vuoden 1882 promotsionissa vihittiin kunniatohtoriksi, ilahdutti häntä enemmän kuin arvonimi se huomaavaisuus, jota tiedekunta täten tahtoi hänelle osoittaa.
Joskus saattoi kesken kiireellisten töittenkin jokin hyvin lähellä Krohnin sydäntä oleva asia hänet uhraamaan hetken runoilulle. Semmoinen sydämen kyllyydestä syntynyt runo on lokakuun 14 päivänä 1871 kirjoitettu "Fenialaiset", joka aikanaan sai paljon suosiota osakseen. Sangen suopean vastaanoton sai myös Krohnin "Tervehdyssanoja 1873 vuoden maistereille". Tämän runon synnystä puhutaan kahdessa kirjeessä vanhemmille. Toukokuun 3 päivänä 1873 Krohn kirjoittaa: "Kuten olette nähneet sanomalehdistä, on osakseni tullut se kunnia, että minut on valittu promotsionirunoilijaksi. Sen johdosta olen pyytänyt vapautusta ylioppilastutkinnosta[64] ja myönnetäänkin se minulle aivan varmasti, koska minulla sitä paitsi on toukokuun aikana lähemmä 50 kandidaattitutkintoa." Kirjeessä saman kuun 20 päivänä ilmoittaa Krohn: "Runoni on jo viime torstaista asti ollut aivan valmis ja jo suurimmaksi osaksi painettukin. Se on, luulen, onnistunut paremmin kuin odotinkaan. Olin hieman peloissani, kun aika oli niin lyhyt enkä ollut pitkään aikaan kirjoittanut mitään runoa. Huoleni uskoin Herralle ja ryhdyin sitten työhön varmasti luottaen Hänen apuunsa. Ja työ kävi kuin höyrykoneella!"
Jo vuonna 1871 Krohn oli suunnitellut kuvalehden julkaisemista, mutta huonon vuodentulon johdosta lykännyt suunnitelman toteuttamisen seuraavaan vuoteen. Vuoden kuluttua näyttivätkin olot niin suotuisilta, että Krohn ryhtyi toimiin asian toteuttamiseksi. Nytkin hän noudatti vanhaa periaatettaan, että on koetettava saada aikaan niin hyvää kuin mahdollista. Niinpä esimerkiksi tiedustellessaan, voisiko se hänen keksimänsä ajatus toteutua, että hän lähettäisi jollekin saksalaiselle kuvalehdelle kymmenkunta kuvaa Suomesta osaksi valokuvina osaksi lyijykynäpiirroksina ja saisi palkkioksi klisheitä samoista kuvista, hän nimenomaan pani ehdoksi, että klisheet on toimitettava hänelle samaan aikaan kuin kuvat ilmestyvät saksalaisessa lehdessä. Sillä vaikka hän tiesi, että hänen yleisönsä olisi aivan toinen kuin saksalaisten lehtien ja että saksalaiset lehdet tähän aikaan Suomessa olivat rarissima avis, niin hän samalla otti huomioon, että huomatuimmat saksalaiset kuvalehdet kuitenkin tulivat akateemiselle lukuseuralle, jonka vuoksi tässä oli valvottava, ett'ei vahingoitettaisi suomalaisen kuvalehden mainetta.
Krohn oli vakuutettu siitä, että kuvalehti oli tarpeen vaatima, ja tähän hän perusti laskelmansa. Siksipä hän alkoi vuoden 1873 alusta julkaista "Suomen Kuvalehteä" hyvin toivein ja saikin lehdelleen kohta paljon tilaajia ja suosijoita. Vanhempiaan, joiden hyväntahtoisuuden ja harrastuksen hänen yrityksiään kohtaan hän tunsi, hän nimenomaan kielsi ottamasta levittääkseen lehteä enemmän kuin he todella saisivat kaupaksi, sillä välttämätöntä oli, että kaikki perustui terveeseen spekulatioon. Kun tilaajamäärä toisena vuonna luonnollisista syistä väheni, ei Krohn ottanut vastaan isän tarjoamaa avustusta lehden julkaisemiseksi. Sen hän kyllä mielellään kesti, että tilaajain vähettyä hän itse sai tehdä työnsä palkatta, mutta työnteossa häntä kannusti se toivo, että lehti osoittautuu tarpeelliseksi ja sen asiat paranevat. "Tunnustus ja onnistuminen pitää maailmalta väkisin ottaa, ja sen minä Jumalan avulla teen!" — lausui hän.
"Suomen Kuvalehti" eli kahdeksan vuotta. Tänä aikana se sai nähdä hyviä jos huonojakin vuosia. Kun tilaajamäärä lisääntyi, teki Krohn voitavansa lehden parantamiseksi. Niinpä oli lehdellä parhaina aikoinaan kolme omaa puupiirtäjää ja toimituksessa apuvoimia. Kun taas tulos tuli odotettua huonommaksi, lausui Krohn: "Rahallisesti tulen toimeen, vaikka Kuvalehti ei tuottaisi penniäkään työpalkkaa. Siinä ei siis ole mitään menetetty, korkeintaan hiukan loukattu itserakkautta."[65] Vuonna 1880 Krohn aikoi lopettaa kuvalehtensä julkaisemisen keskellä vuotta, varsinkin kun hänellä oli muita tärkeitä töitä suoritettavana, mutta eri tahoilta saapuneitten pyyntöjen johdosta hän jatkoi julkaisemista vuoden loppuun. Tällöin ei suomenkielinen yleisö jäänyt enää ilman kuvalehteä, sillä "Kyläkirjaston Kuvalehti" oli jo olemassa.
Taitavasti ja huolellisesti Krohn toimitti kuvalehteään koko sen olemassaoloajan. Siinä hän taas oli "omassa elementissään", vaikka hän toisinaan valittikin, ett'ei hänellä enää ollut samaa hengenjoustavuutta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin mitkään ulkonaiset vaikeudet eivät voineet estää ilomielin työskentelemästä. Näin Krohn taas suoritti runsaan määrän uhrautuvaa työtä suomalaisuuden hyväksi, erittäinkin sen aatteensa toteuttamiseksi, että sivistyneet kodit oli saatava suomalaistumaan. "Suomen Kuvalehti", jolle aikanaan ei maassamme ollut olemassa mitään ruotsinkielistä vastinetta, herätti hyvin toimitettuna julkaisuna ruotsinkielisessä sivistyneistössämme sekä harrastusta että arvonantoa suomenkieltä ja suomenkielistä kulttuuria kohtaan.[66]
Tieteellinen työ, joka varsinkin kohdistui suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen, sujui näinä sanomalehtimiesvuosina hyvin. Sen sijaan ei kuvalehden kahdessa ensimäisessä vuosikerrassa ole juuri ollenkaan Krohnin runottaren tuotteita. Mutta vuonna 1875 tapahtui tässä suhteessa jyrkkä muutos. Lehteen ilmestyi joukko kauniita runoja, joiden alla oli suosittu nimimerkki Suonio, ja tätä runotuotantoa jatkui vielä seuraavanakin vuonna. Runojen sävy ja sisällys ilmaisee, mistä tämä runsas tuotanto on aiheutunut. Raskain isku, mikä tähän asti on runoilijaa kohdannut, — vaimon kuolema huhtikuun 4 päivänä 1875, — on keskeyttänyt runoilijan elämän säännöllisen kulun ja saattanut hänet etsimään lohdutusta lyyrystään. Tämä on Krohnin runoilijaelämän kolmas ja viimeinen nousukausi. Sen tuotannon ytimenä on "Emma"-sikermä.
Vuonna 1875 valmistuneet runot ovat säilyneissä käsikirjoituksissa varustetut seuraavilla päiväyksillä: 22/4 Unhoitus, 23/4 Haudan partaalla, 24/4 Mut miltä tuntui katsees, 27/4 Tyhjää, 7/5 Kahden kesken, 9/5 Uusi sulhas-aika, 13/5 Ihmisseuroissa, 11/6 Kaikkein vaikein, 12/6 Isä ja Helmi, 16/6 Hiljaa, 6-8/7, Sydämmen taisteluita, 1/12 Rouva Raa-Winterhjelmin albumiin, 6/12 Mun suun' on mykkä, 8/12 Sun tahtosi tapahtukoon! — Seuraavan vuoden tuotteita ovat: Pää pystyyn vaan!, Oi kiitos!, Keväällä 1878 ja Nimetön sormi.