Kun lukee näitä Krohnin nuoruudessaan sepittämiä hengellisiä runoja ja sitten johdattaa mieleensä esimerkiksi nykyisen virsikirjamme virren N:o 284 ("Mun silmän', käten' nostan"), jossa värähtelee syvä ja harras tunne ja jolle omituiset sanamuodot ja käänteet antavat arkaistisen sävyn kohottaen yhä virren runollista tehoa, niin alkaa selvitä, miten äärettömän suuret ovat olleet Krohnin ansiot virsikirjamme aikaansaamisessa. Tutkimus tuskin enää voinee täysin selvittää niitä jälkiä, joita hänen hyvä muotoaistinsa ja esteettisesti kouliintunut fantasiatoimintansa on virsikirjaan jättänyt.[138]
Vuonna 1861 Krohn ryhtyi myös suomentamaan Petöfiä. Tähän aikaan näkyy mielenkiinto Petöfiä kohtaan meillä olleen melkoisen suuri. Aikakautisissa julkaisuissa oli seikkaperäisiä esityksiä Petöfistä,[139] hänestä pidettiin esitelmiä.[140] hänen tuotteitaan käännettiin ruotsiksi. Tuntien Krohnin innostuvaisuuden ja perusteellisuuden uskallamme otaksua, että hän luki Petöfin teosten saksannoksia. Niitä oli juuri näihin aikoihin saatavissa. Vuonna 1858 oli ilmestynyt Karl Maria Kertbenyn käännös.[141] Vähän myöhemmin, jolloin Krohn edelleen suomensi Petöfiä, tuli julkisuuteen Theodor Opitzin saksannos (1864) ja jonkun vuoden kuluttua (1867) toinen, helppohintainen painos siitä.[142] Petöfin runouden viehätysvoima on niin suuri, että hyvin voimme ymmärtää Krohnin viehättymisen siihen. Krohnin ja Petöfin runoudessa on kyllä myöhemmin jonkun verran vertauskohtiakin. Nyt alussa näkyy erityisesti Petöfin isänmaallinen paatos innostuttaneen Krohnia. "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa julkaistu suomennos "Kultain ja miekkain" jo viittaa siihen. Se seikka, että Petöfin lukuisat juomalaulut eivät ole millään tavoin vaikuttaneet Krohnin "Juomalauluun", osoittaa Krohnin vasta vuonna 1861 ryhtyneen Petöfiä opiskelemaan. Suomentaessaan Petöfin runoja ei Krohn vielä kylliksi osannut unkarinkieltä, mutta suomennokset ovat kuitenkin alkuteosten mukaisia, sillä, kuten Krohn itse ilmoittaa, O. Blomstedt suomensi hänelle runot suorasanaisesti.
Vuodelta 1861 on myös Krohnin tunnetuin runosuomennos "Lorelei". Heineä ei tietysti kukaan nuori saksalaisen kirjallisuuden harrastaja voi kylmänä sivuuttaa. Tiedetäänhän m.m. Ahlqvistin lukeneen ihastellen Heineä. Krohnin koko temperamentille oli vierasta Heinen iva ja pessimismi, mutta hieman jälkiä on Heine kuitenkin jättänyt Krohnin runouteen. Ja onhan Heinellä semmoisiakin runoja, joissa nuo Krohnille vähemmän mieluisat ominaisuudet eivät esiinny, jotapaitsi Heinen sanonnan yksinkertaisuus ja runollisuus on omiansa ihastuttamaan ketä tahansa. Voi siis hyvin ymmärtää, että juuri "Lorelei" sai Krohnin suomentajakseen. Krohnin kyky saada runon muoto sujuvaksi, miltei laulavaksi, esiintyy taas tässäkin suomennoksessa. Godenhjelm huomautti jo arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa[143] ja myöhemmin vielä uudelleen, että "suomennoksenkin sointuisissa värsyissä ikäänkuin kuvauu tuo aaltojen lainehtiminen, jota kuuntelija luulee huomaavansa alkuperäisessä runossa". Suomennoksessa sen tekevät suureksi osaksi taitavasti käytetyt l-äänteet ja huoliteltu rytmi. Myöhemmin varovaisesti tehdyt korjaukset ovat vielä nimenomaan rytmipuolta parantaneet. Verrattakoon esimerkiksi näitä säkeistöjä:
V. 1861:
Net sukien kummanlaisen
Hän laulun lauleli;
Se laulu lumoavainen
Sydämet vietteli.
Myöhemmin:
Ja laulua kummallaista
Hän lauleli sukeissaan.
Voi sitä ken lumoavaista
Kuul' laulua kerrankaan!
Pitkien tavujen asettaminen toisen ja neljännen säkeen loppuun kohottaa melkoisesti runon vaikutusta ja lähentää sitä myös alkuteokseen. — Eräs alkuperäisen runon koristeellinen kohta on tässä yhteydessä saatu suomennoksessa vain heikosti esille, vaikka semmoinen koristeellisuus oli Krohnin tyylin luonteen mukaista, nimittäin säkeet:
Ihr goldnes Geschmeide blitzet,
Sie kämmt ihr goldenes Haar.
Sie kämmt es mit goldenem Kamme.