Kaunis runo "Rantakalliolla keväällä" on myös niitä Krohnin tuotteita, joitten aihe nousi runoilijan mieleen kotimaassa, mutta itse runon sepittäminen on suoritettu ulkomailla ollessa. Sekin on Krohnin fantasiatoimintaa hyvin kuvaava. Runon ajatussisällys on peräisin kaikesta siitä, mitä runoilija ajatteli ja tunsi nälkätalven aikana, mutta aihe tiivistyi kiinteäksi, ääriviivoiltaan selväksi kokonaisuudeksi, kun runoilija keväällä katsellessaan Tähtitornin mäeltä vielä jäässä olevalle merelle näki taivaanrannalla sinisen vesiviirun ja samalla hänen mieleensä nousivat sanat, jotka ovat erään Topeliuksen runon päällekirjoituksena: "Den blå randen på hafvet". Siitä sai Krohnin runo lähtökohdan:
Sä siintävä sininen reuna,
Tuoll' takana talvisen jään!
Se on ainoa kosketuskohta Krohnin ja Topeliuksen runon välillä. Niinkuin lentokone tarvitsee hiukan alkuvauhtia kohotakseen ilmaan, samoin tavallisesti Krohnin runo saatuaan pienen alkusysäyksen ulkoa päin irtautuu maakamarasta ja lähtee lentoon, ei tosin huimaaviin korkeuksiin eikä erikoisen pitkille matkoille, mutta suorittaen vakavasti kauniita lentoja niin korkealle, että avautuu uusia näköaloja ja kauniita, valoisina kajastavia kokonaiskuvia. "Rantakalliolla keväällä" on eheä, kaunis ja tekijänsä luonnetta hyvin kuvaava runo.
Samantapainen on "Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla." Siinäkin on lähtökohtana näkökuva, luonnon ilmiö, mutta värit ja valaistus ovat aivan toiset kuin edellisessä tapauksessa. Luonnonkuvaus tässäkin supistuu vähiin. Runo on aateruno. Molemmille runoille on yhteistä optimismi, luja luottamus siihen, että Jumala pitää huolen ihmisestä eikä ole häntä unhoittanut silloinkaan, kun asema näyttää synkältä. Mutta runossa "Järven rannalla" tekijä esittää tuon huolenpidon nimenomaisena ehtona sen, että ihminen jättää "uhkaylpeyden", luottamuksen omiin voimiinsa, nöyrtyy, tyyntyy ja tyytyy Jumalan tahtoon, joka aina on armollinen ja hyvä. Sisäisten taistelujen kautta saavutettu vakaumus puhuu tässä voimakkaasti ja vakuuttavasti. Voi panna kysymyksen alaiseksi, onko tässä runossa aiheen käsittely onnistunut, runo esteettisesti tehoava. Paljon riippuu lukijasta tässä suhteessa. Huomautettakoon, että esitys runossa on melkoisen havainnollista, kuvat esiintyvät selvinä ja mielikuvituksen havainnollisuus näkyy kielenkäytössäkin. Yksinpä outo sanamuodostelma "ihmissiip'" on tässä yhteydessä paikallaan. Siihen muuten sisältyy kuva, jota on verrattain paljon käytetty runoudessa ja joka sen vuoksi on helposti ymmärrettävä.[148]
Näkökuva ja siitä johtuneet mietelmät ovat pikku runojen "Clarensin hautausmaalla" ja "L'Isle de la paix" synnyttäjiä. Runot ovat vähäpätöisiä. Sen sijaan on samalla tavoin konsipioitu "Koivu Etelässä" soma ja runollinen, sillä tekijän koti-ikävän tunne ja kiintymys kotimaahan on päässyt esille tässä runossa. Muoto on niin yksinkertainen ja tottuneelle runoilijalle helposti tarjoutuva, että on turhaa hakea sille esikuvia. Krohnin mieltymys jambisiin sakeisiin, vaikka ne ovat suomenkielellä vaikeita rakentaa, ansaitsee hänen temperamenttiaan kuvaavana huomiota.
Vuoden 1868 runoista herätti "Karkuri" enimmän huomiota. Se onkin Krohnin parhaita saavutuksia ja kykenee yhä edelleen löytämään ihailijoita. Runon syntymähistoriaa on jo edellä (s. 55) esitetty. Sanomalehtien kertomukset rikollisista, jotka koti-ikävä pakoittaa pyrkimään läpi tuhansien vaarojen Siperiasta takaisin lapsuuden leikkipaikoille, ovat liikuttaneet runoilijaa ja jääneet hänelle mieleen. Ulkomailla, itse kotimaahan ikävöidessään, runoilija tuntee noitten muistelojen tiivistyvän runon aiheeksi, ja eräänä kauniina päivänä vuoristossa liikuskellessaan hän sepittää runon "Karkuri", kuvauksen Korven Kustasta, joka synkkänä, myrskyisenä syysyönä saa rauhaa ja sopusointua mieleensä katsellessaan kotitalonsa väen rauhallista nukkumista. Kamppailtuaan sitten vielä jonkun aikaa muodon kanssa runoilija saa syntymään taiteellisesti eheän ja vaikuttavan runon, jossa romanttiset ja realistiset ainekset on sulatettu yhteen. Aleksis Kiven vaikutusta ei ole huomattavissa tässä runossa eikä koko Krohnin tuotannossa. Kivi oli itsenäinen runoili ja nero, joka loittoni niin kauas suomalaisten runoilijatoveriensa runebergilaisista ihanteista, ett'ei Krohnin kaltainen runoilija voinut häneltä saada mitään vaikutuksia tuotantoonsa. Hyvä sekin, että Krohn edes ymmärsi, joskaan ei aina täydellisesti, Aleksis Kiveä eikä Ahlqvistin tavoin käynyt hänen kimppuunsa. Jos Kiven "Karkurit" on jättänyt joitakin muistelmia Krohnin mieleen, niin ei näillä kuitenkaan ole mitään oleellista merkitystä runon "Karkuri" syntyyn nähden. — Runebergin vaikutusta sen sijaan näkee "Karkurin" tyylissä. Runomittakin on sama kuin "Matkamiehen näyn", johon runoon on vertauskohtia.
Minkätähden "Karkuri" tekee voimakkaan vaikutuksen lukijaan, synnyttää esteettisen nautinnon? Sentähden, että runoilija on siihen vuodattanut omaa itseään: ikäväänsä, rakkauttaan kotiin ja kotimaahan, myötätuntoaan onnettomia ja hairahtuneita ihmisveljiä kohtaan. Kun runoilija saa tämmöisen persoonallisen aineksen runoaan kannattamaan, syntyy hyvä runo; milloin hän ei onnistu sitä kyllin voimakkaasti saamaan esille, tulee runosta huono, olkoonpa aihe miten mielenkiintoinen tahansa ja runon muotokin moitteeton taikkapa taiturimainenkin. Tämän valaisemiseksi johdatettakoon mieleen Krohnin runo "Vakoja", joka on kirjoitettu vain neljä päivää sen jälkeen kuin "Karkuri" sepitettiin. Aihe on saatu samalla tavoin kuin "Karkurinkin": runoilija on lukenut kuvauksen elämästä, sodan tapahtumista, ja tuo kuvaus on häntä syvästi liikuttanut. Kuvattu tositapaus on inhimillisesti mielenkiintoinen ja sopiva aihe taiteellisesti käsiteltäväksi: viaton, rakkauden työtä harjoittanut henkilö saa palkakseen hyvyydestään rääkkäystä ja häpeällisen kuoleman, sentähden että sota sokaisee ja raaistaa ihmiset. Tästä aiheesta ei Krohn saanut syntymään kelvollista runoa. Hän vain esittää tapauksen osaamatta tuoda näkyviin omaa persoonallista suhtautumistaan siihen. Tämä oman persoonallisen suhteen esittäminen, oman sydämen sykinnän kuuluviin saattaminen on juuri sitä salaperäistä luomistyötä, jota ei voi toiselle opettaa ja jota ei tutkimus voi täysin selvittää, vaan ainoastaan todeta sen onnistumisen. Ylimalkaisella pateettisella huudahduksella se ei ole suoritettu. Runoilija voi kyllä olla vilpitön ja tarkoittaa aivan täyttä totta, mutta hänen huudahduksestaan puuttuu tuo salaperäinen "jokin", joka tempaa lukijan mukaansa. Niin on "Vakojan" viimeisen säkeistön laita:
Oi ihmiskunta, ken voi lukeakaan vammas,
Joit' yhä repii viha, käärme myrkkyhammas,
Mi huokuin epäluulon sumut sakeat.
Mustaapi syylliseksi myös viattomat!
Muotokin on epätyydyttävä. Sekin on seurausta todellisen inspiration puutteesta. Muodon voisi siloittelemalia saada paremmaksikin, mutta runo ei silti muuttuisi hyväksi. Joko on Krohn ollut "Vakojaa" kirjoittaessaan liian järkytetty "Gartenlaubessa" olleesta kuvauksesta voidakseen suhtautua siihen esteettisesti tahi oli hänen runoilunsa senlaatuista, että vasta kauan mielessä olleet aiheet piilotajunnan jatkuvan työn kautta voivat hänessä kiteytyä taiteelliseen muotoon. Itsekin Krohn ymmärsi "Vakojan" heikkouden eikä ottanut sitä "Valittujen runoelmiensa" kokoelmaan. Työnsä tuloksia Krohn yleensä arvosteli tyynesti ja oikein.
Vuonna 1869 kirjoitettujen runojen joukossa on muutamia Krohnin huomattavimpia. Tunnetuin niistä on "Virsi, kotimaan puolesta". Sekin on todistus entisten lisäksi siitä, että ulkomailla ollessaan Krohn koko sydämensä lämmöllä oli kiintynyt köyhään kotimaahansa ja muisteli sitä. Onnistuneeksi tekee tämän runon se, että siinä yhtyy sopusointuisesti kaksi Krohnin runouden huomattavinta tekijää: uskonnollisuus ja isänmaallisuus. Näin ollen se on tekijälleen sangen luonteenomainen. Myöskin fantasiatoiminnan laatu on samantapainen kuin Krohnilla yleensä. Muistelmat ennen luetusta runoudesta tuntuvat selvästi. Muoto on saatu Runebergiltä runosta "Fosterlandet". Paitsi runomittaa on molemmille näille runoille yhteistä myös koruton, täsmällinen sanonta. Osittain liittyy "Virsi kotimaan puolesta" sisällyksellisestikin Runebergiin, mutta vielä paljon suuremmassa määrin Topeliukseen. Nöyryys, oman pienuuden tunto ja siihen tyytyminen, mutta samalla varma vakaumus, että Herra on heikoissa väkevä ja voi käyttää pieniäkin suuriin töihin — kaikki tuo on Krohnin omaa katsomusta, mutta myös Topelius laulaa samaan henkeen: