O arma land, o rika land, du sköna, offerkrönta strand, som polens isar gärdat, till hvilka värf har Herrans röst dig korat ut i tidens höst, när så vid nödens modersbröst han tusen år dig härdat?
Böjdig i stoftet för hans bud, och sen stå upp, var stark i Gud att all din nöd betvinga! Och. lef, när dagens suck förgår, odödligt än i tusen år, att vittna hvad Guds makt förmår, Guds makt uti de ringa.
(Septembernatten).
Topeliuksen runo "Septembernatten" on kirjoitettu vuonna 1867, joten sen jättämä vaikutus on Krohnin mielessä vielä hyvin tuntunut, kun Krohn sepitti virtensä. Topeliuksen luja vakaumus, että Suomen kansa on Jumalan valittu kansa, suuriin tehtäviin aiottu, ei ole ollut aivan ilman vaikutusta Krohnin runoon. Mutta itsenäinen on Krohn esikuvistaan huolimatta tässäkin runossaan. Sangen luonteenomainen Krohnille on loppusäkeistö:
Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa.
Muistuu mieleen, mitä Krohn kerran kirjoitti vanhemmilleen toisten, valistamisesta. Sana valo alkaa tästä lähin yhä enemmän esiintyä Krohnin runoissa, mutta sen rinnalla myös sana lämpö.
Toinen huomattava runo vuodelta 1869 on "Vieras lippu". Jo muodollisestikin on se uusi voitto suomenkieliselle runoudelle, siinä kun ensi kerran ottave rime soi suomenkielellä kauniina ja täyteläisenä. Aatesisällys on siinä ilmaistu kauniisti ja vaikuttavasti. Runossa esitetyillä ajatuksillahan onkin keskeinen asema Krohnin koko henkisessä elämässä. Itse runon perus-ajatuskin, vieraan kielen vieras lippu peittää kaikki suomalaisten saavutukset ja riistää heiltä ansaitun kunnian, oli ollut kauan Krohnin mielessä. Jo väitöskirjassaan hän sen esittää Jusleniuksen lausumana. Samaan mieheen siirtyy ajatus, kun runoilija luettelee suomalaisten suurtekoja ja ansioita. Mutta nuo ansiot eivät synnytä runoilijassa tyhjää ylpeilyä. Itselleen uskollisena hän muistaa, että kaikki menestys saavutetaan vain Jumalan tahdosta ja avulla. Siinä on kosketuskohta tämän runon ja kotimaan puolesta viritetyn virren välillä:
Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme
Matalan, halvan sijan tänne loi.
Tämä Krohnilla tavan takaa esiintyvä pienuutemme ja ulkonaisen arvottomuutemme alleviivaaminen voisi tuntua epämiellyttävältä, jos siihen ei runoilijalla aina yhtyisi innokas vakuutus, että tästäkin huolimatta suomalaisilla ja suomalaisella kulttuurilla on kehitysmahdollisuutensa ja varma tulevaisuus. Tämä puoli on Krohnille pääasia, ei vähäväkisyytemme kuvaaminen, joka vain on tausta, totuuden vuoksi ja vaarallisten kuvittelujen välttämiseksi mainittava tosiasia. — Topeliusta tulee ajatelleeksi myös runoa "Vieras lippu" tarkastellessa.
Tulevaisuutemme takia on kansan kieli kohotettava arvoonsa ja luotava suomenkielellä kansallinen sivistys, se on Krohnin kanta. Mutta suomalaisuus on niin heikko, historiallisten olojen luoma vääryys suomenkieltä kohtaan niin suuri, että tuo suuri tulevaisuuden ajatus voi jäädä toteuttamatta. Siksi Krohn omasta puolestaan uhrasi kaiken tarmonsa ja kykynsä suomalaisuuden hyväksi, edisti sitä uupumatta sanalla ja työllä. Siksi hän myös "joskus saattoi tulistua silmättömäksi" suomalaisuuden puolesta. Ei ainoastaan ihmisenä ja kansalaisena, vaan myös runoilijana. Silloin runo helposti menettää Krohnille ominaisen lempeän, harmoonisen, idealistisen luonteensa ja sen kautta myös suuren osan viehätystään, mutta osoittaa sen sijaan, että runoilijassa on tulta ja voimaa. Sanonta muuttuu tällöin kiihkeän vauhdikkaaksi, "krampaktigt forcerad" sanoo siitä Lönnbeck.[149] Esimerkkinä tästä vuodelta 1869 on runo "Tuhma, raak' on suomalainen". Jo ensimäisen säkeen akustinen vaikutus, milt'ei korvia särkevä äänneasettelu: