Laajempi kuvaus ja myös Krohnin parhaita runoja on "Purjehdusretki saaristossa", joka syntyi siihen aikaan, kun Krohn piti ballaadia ja suurempaa kertomarunoa oikeana alanaan. Runon syntyyn nähden selviää Krohnin lausunnoista, että hän tässäkin taas etsi taikka odotti ulkoapäin sopivaa muotoa lähtökohdakseen. Ilmeistä on, että sen antoi hänelle Schillerin "Das Lied von der Glocke". Ansioksi Krohnille on luettava, että hän tämmöinen malli silmiensä edessä on osannut hyvin hillitä taipumustaan tehdä runoistaan aatteiden tulkkeja ja pannut "Purjehdusretkessä" pääpainon luonnonkuvaukseen, johon mietelmät ja ihmiselämään viittaavat vertauskohdat liittyvät kevyesti ja luontevasti. Topeliuksen runo "Metaren" tuskin on ollut Krohnilla "Purjehdusretkeä" sepitettäessä erikoisesti mielessä, mutta kuitenkin sen vaikutus tuntuu. Niistä monista aineksista, joista Krohnin runo on syntynyt, on osa peräisin Topeliuksen mainitun runon alkuosasta. Muodollisesti on "Purjehdusretki" sangen hyvä saavutus, suorastaan voitto suomalaiselle runotaiteelle. Aivan oikein huomauttikin Godenhjelm arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa:[151] "Monessa kappaleessa on hän viljellyt konstillisempiakin runomittoja, kuin mitä meidän kirjallisuudessamme tähän asti on uskallettu käyttää. Kuinka oivallisesti tämmöinen taiteellisempi värsynrakennus usein on häneltä onnistunut, todistaa muun muassa 'Purjehdusretki'."
Hyvä ja Krohnin katsomusta kuvaava runo vuoden 1869 tuotteiden joukossa on myös "Tähden tuikkiminen". Hänestä tähden valo ei ole kylmä ja tunteeton, kuten Lauri Stenbäckistä, vaan se tuo pyhää rauhaa sydämeen, on opastajana tiellä isänkotia kohti. Koulupoikana Krohn heikossa ja sekavassa tekeleessä vertasi tähden tuikintaa kuolleen lemmityn lempeään silmäykseen, kypsyneenä miehenä hänelle ei enää kelpaa tuommoinen aihe, vaan hän tuo sen sijaan syvemmän ja runollisemman. Krohnin elämä oli yhtämittaista kehitystä, ei vain valistamista, vaan myös valistumista. — Sanonnan sävy ja runomitta osoittavat Runebergin "Flyttfåglarne" runon vaikutusta, mutta sisällys ja kuvat ovat toisenlaiset.
Toista puolta Krohnin runoudessa edustaa pikku runo "Suurisuiselle ystävälle". Se on hyvä ja älykkäästi sepitetty kompa, jonka kärki on kyllä terävä, mutta tekijä kuitenkin varoo pistämästä liian syvälle. Tyhmyys ja tyhjyys sietää hieman naurua, mutta asiaa ei pidä paisuttaa suuremmaksi kuin se on. Kaikessa lyhyydessään tämä palanen on Krohnia hyvin kuvaava. Ahlqvistimaisten kompien sepittämiseen ei hänellä ollut halua eikä juuri edellytyksiäkään. Lähempänä häntä oli leppoisa huumori, jommoinen oli Ahlqvistille aivan vierasta. Tuo huumori pääsee Krohnin tuotannossa jokseenkin vähän esille, sillä sen työntää syrjään Krohnille ominainen isänmaallinen paatos. Joskus se kuitenkin vilahtaa esille kesken vakavan työn, kuten hauskassa runossa "Laiskuuden ylistys". — Muistaen Ahlqvistin puuttuvaa huumorin tajua ja verratessamme hänen ja Krohnin toiminnan yleistä luonnetta me toteamme, että Krohnin tunneasteikko oli laajempi ja monivivahteisempi, hänen näköalansa avarammat, hänen henkensä kultturoidumpi ja eurooppalaisempi kuin Ahlqvistin. Sen sijaan Ahlqvist on voimakkaampi persoonallisuus. Tämän vuoksi sekä runolahjoiltaan etevämpänä ja raskaamman muokkaustyön suorittajana suomenkielisen taiderunouden kehittämisessä Ahlqvist on saanut ja ansainnutkin huomattavamman sijan suomalaisen runouden historiassa kuin Krohn. Huolimatta aikalaisten ja myöhempienkin polvien suopeista arvosteluista on Krohn kuitenkin liian paljon jäänyt Ahlqvistin varjoon. Tämä johtui jo alusta alkaen siitä, että Krohn oli nuorempi. Milloin kohtalo johdatti nämä molemmat runoilijat esiintymään samassa tilaisuudessa, himmensi Ahlqvist aina Krohnin. Niin tapahtui Schiller-juhlassa 1859, jolloin Ahlqvist luki suomentamansa "Laulun kellosta", Krohn "Sukeltajan", niin tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin Suomalaisen Seuran iltamassa syksyllä 1869, jolloin Krohn lausui vaikuttavimmat runonsa "Karkuri" ja "Purjehdusretki", mutta Ahlqvistia edusti "Koskenlaskijan morsiamet" rouva Raan lausumana. Samaa voi sanoa, kun vertaa Ahlqvistin ja Krohnin promotiorunoja. Krohnin runous toi sisällyksellisesti jokseenkin vähän uutta siihen, mitä Ahlqvist oli antanut, ja aikalaisilta jäi huomaamatta se suuri työ, minkä Krohn suoritti suomenkielisen runouden muodon kehittäjänä ja hienostuneempana edustajana.
Siirtyessämme tarkastelussamme eteenpäin ajassa kohtaamme n.k. Emma-runot ja mitä niiden yhteydessä on sepitetty. Nämä Krohnin runoilun kolmannen nousukauden parhaat tuotteet ovat persoonallisempia ja itsenäisempiä kuin mitkään aikaisemmat hänen runoistaan. Aiheensa puolesta on Emma-sikermä uutuus kirjallisuudessamme eikä aivan tavallinen maailmankirjallisuudessakaan. Harvoin on naiselle puolisona laulettu niin harrasmielisiä säveliä kuin näissä runoissa. Suoranaista esikuvaa niille ei ole, sillä ne ovat elettyä, suoraan sydämestä noussutta runoutta. Rückertin "Liebesfrühling" ei ole näihin runoihin jättänyt jälkiä. Joitakin kosketuskohtia on Petöfin kanssa, joka ylisti avio-onnea. Jokin soinnahdus kenties on peräisin Franzénilta. Hakemalla voisi löytää myös jotakin yhtäläisyyttä Böttigerin sonettisikermän "Emma" kanssa. Olemme lausuneet todennäköistä olevan, että Krohn tunsi Böttigerin tuotantoa. Mainittava kuitenkin on, että Krohnilla ei itsellään ollut Böttigerin kirjoja eikä hän ainakaan ollut niin ihastunut Böttigeriin, että olisi ottanut puheeksi muitten kanssa Böttigerin tuotannon. Böttiger ja Krohn ovat jossakin määrin sukulaissieluja ja tämmöisten teoksissa tavattavat yhtäläisyydet tutkimus tavallisesti osoittaa toisistaan riippumattomiksi. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet supistuvat siihen, että Böttigerilläkin on sanonta "säde Emman silmästä"[152] ja että myös Böttigeriä kiusaa ihmisseurain melu ja hänkin menee armaan haudalle, mutta kaikki tuo on runoudessa niin yleistä, ett'ei se tässä oikeuta mitään yhteenasettamista. Yhteistä Krohnille ja Böttigerille ylimalkaan on halu kokeilla uusilla, vaikeilla runomitoilla, mutta Emma-runoja kirjoittaessaan Krohn eli syvän persoonallisen surun vallassa eikä hänellä tällöin ollut aikaa sorvata sonetteja kehittymättömällä suomenkielellä. Hänen runonsa ovat Böttigerin sonetteihin verrattuina muodollisesti kömpelömpiä, mutta tunne niissä sen sijaan on syvä ja aito. Runossaan "Det lyckliga hemmet" Böttiger nimittää vaimoa kodin sieluksi. Krohn käyttää vaimosta nimitystä "kodin henki hoitava" ("Tyhjyys"). Jos tämmöisiä yhtäläisyyksiä ajaa takaa ja niille rakentaa, niin silloinhan koko Krohnin runouden voi konstruoida kokoon lainapalasista. Ja kuitenkin Krohn, niinkuin tähänastiset vertailumme toivoaksemme epäämättömästi osoittavat, oli runoilijana melkoisen itsenäinen. Emma-sikermässä hän on sitä vielä suuremmassa määrässä kuin muualla.
Suureen suruun ei heti voi suhtautua esteettisesti. Tunteitten runollinen lievennys, joka on yksi runouden normeja,[153] edellyttää jonkinmoista tunne-elämän tasapainoa. Kun se on saavutettu, kelpaa persoonallinen menetyskin runon aiheeksi. Krohnin ensimäinen Emma-runo "Unhoitus" on kirjoitettu, kun yli kaksi viikkoa oli kulunut vaimon kuolemasta. Runon ytimenä ja lähtökohtana on ajatus, mutta se on runollinen eikä saa ylivaltaa tunteen kustannuksella. Sentähden on tämä pieni, muodollisestikin moitteeton runo sangen vaikuttava. Samaa voi pääasiassa sanoa seuraavana päivänä kirjoitetusta runosta "Haudan partaalla". Merkille pantavaa on, että runon heikoin kohta on siinä, missä runoilija siirtyy käsitteelliseen refleksioon ja suorastaan sanaleikkiin:
"Miksi: elo?" kysyin ennen; "Ilohan ois oikeempi! Ah nyt ilon' katos tännen, Elostani erosi."
Jokseenkin samalla tasolla kuin edelliset on "Mut miltä tuntui katsees?" Siinäkin on refleksiota, mutta ajatus on itsenäinen ja runollinen ja tunne kietoutuu kiinteästi siihen. Jonkun verran vaikeatajuisena tahi hämäränä voisi kenties pitää runon loppua.
"Tyhjyys" vaikuttaa myös tunteen voimakkuudella ja sisällys siinä on havainnollisesti esitetty. — "Kahden kesken" runon lähtökohtana on armaan kuvan näkeminen, joka johdattaa mieleen entiset onnen päivät. — "Uusi sulhas-aika" sisältää muistokuvia. Loppupuolella havaittava tunteen nousu vaikuttaa edullisesti. Säkeet:
"Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. —
Päässeekö vaan hän toimitettavilta?" —
Samassa suukkonen jo sulle vastas.
tuovat mieleen Schillerin runon "Die Erwartung", varsinkin sen loppusäkeet: