Selvää tietysti on, että Krohnilla kirjallisuuden tutkijana oli hyvästi mielessä Kallion runo, joka oli siihenastisessa lyriikassamme aivan erikoisuus. Laina voi Krohnilla olla tiedoton ja sitä helpommin mieleen nouseva, kun Kivelläkin "Metsämiehen laulussa" on säe: "Karhun kanssa painii lyön". — Krohnin runon II osan toisessa ja kolmannessa säkeistössä esitetty kuvaus käsittelee vanhaa aihetta, joka jo nuorena innostutti tekijää kirjoittamaan "Kuun tarinain" viidennen illan. Lämpö ja innostus on tässä miehuuden ajan tuotteessa sama kuin "Kuun tarinoissakin". Veljesviha oli Krohnista suurimpia onnettomuuksia, mitä hän tiesi.
Siirryttyämme näin juhlarunoihin meidän on mainittava ensiksi jo pari vuotta aikaisemmin, onnellisina elämänvuosina kirjoitettu "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille". Ne, jotka olivat uskoneet promotiorunon Krohnin sepitettäväksi, eivät pettyneet toiveissaan. Runo on aatesisällykseltään ja muodoltaan täysin ajan vaatimusten mukainen, "kauniin muotonsa puolesta todellista juhlarunollisuutta" sanoi siitä eräs arvostelija.[154] Lajiaan hyvä runo se onkin ja myös Krohnille luonteenomainen. Siinä on mielikuvitusta, tunteen lämpöä, vakaumuksen voimaa, selkeyttä ja kiinteyttä, samoin myös sopiva annos retoorisuutta. Krohnille luonteenomaiset sanat valo ja lämpö ovat siinä saaneet huomattavan sijan.
Mikäli voimme seurata runoilijan fantasiatoimintaa hänen sepittäessään tätä runoa, havaitsemme samaa kuin ennenkin. Runoilija esittää niitä ajatuksia ja tunteita, jotka hänelle ovat läheisiä ja olennaisia, ja menettelee runoa muodostaessaan täysin itsenäisesti hyvän makunsa ja kritiikkinsä ohjaamana. Mutta hänen tajunnassaan oleviin mielikuviin assosioituu muistelmia kuullusta ja luetusta, ja ne pääsevät myös vaikuttamaan runon muodosteluun ilman että tekijä ketään jäljittelee. Niinpä on säe:
Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee
aivan kuin Topeliukselta saatu.[155] Laaja luonnonkuvaus runon alussa on tosin, kuten tavallista Krohnilla, vertauskuvallinen, mutta ansaitsee semmoisenaankin huomiota yksityiskohtaisuutensa vuoksi. Krohn rakastaa ja tuntee luontoa, mutta hän kuvailee sitä tavallisesti ylimalkaisin vedoin saamatta esille voimakasta tunnelmaa. Ajan aatteellisuus ja kirjallinen maku ovat olleet johtamassa häntä tähän suuntaan. Tosin oli lähellä sellainen luonnonkuvauksen ja nimenomaan Pohjolan kesäyön kuvauksen mestari kuin Runeberg.[156] Mutta hän oli Krohnille niinkuin muillekin aikalaisilleen saavuttamaton esikuva.
Runon I osan loppu esittää samoja ajatuksia kuin Ahlqvistin promotiorunon (1869) II osan loppusäkeistöt. Runojen suurta yhtäläisyyttä voinee pitää todistuksena siitä, että Krohn ei ole tietoisesti lainannut Ahlqvistilta, sillä sitähän hän ei olisi tahtonut eikä tarvinnut. Näkyy vain, miten suuressa määrin pohjaltaan samanlainen on Krohnin ja Ahlqvistin katsomus ja kirjallinen maku. Esitetyt yhteiset ajatukset ovat myös niin yleistä laatua, ett'eivät ne senkään vuoksi kelpaa todistamaan tässä olevan kysymyksessä lainan.
II osan säkeistö:
Valohon luotu ihmis-henki on —
Valost' ei Luoja luotuansa kiellä —
Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon,
Yl' auringonkin kiitäköhön vielä
Ja rientäköön halk' avaruuksien. —
Miss' asunto on itse Taivaisen,
Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!
herättää huomiota lennokkuudellaan. Noin rohkea rynnistely ei ole aivan tavallista Krohnin runoudessa. Siihen verrattava on III osan viimeisen säkeistön alku:
Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!