Näitten paikkojen tavallista huimemmassa fantasian lennossa on varmasti Petöfillä osuutta. Olihan Krohn suomentanut Petöfin "Runoni". Sieltä on peräisin tuo mittasuhteitten paisutus. Mutta edellytykset tuommoiseen voidaan löytää jo paljon aikaisemmiltakin ajoilta. Huhtikuun 9 päivänä 1859 Krohn kirjoittaa ystävälleen Slöörille: "Ensimmäisten joukkoon meidän kyllä on kaikkein pyrkiminen, vaikka tulisiki loppu semmonen kun Ikaros-paralle muinoin." Ken nuorena näin ajattelee ja kirjoittaa, hän voi kyllä omasta aloitteestaankin, mutta tietysti vielä helpommin toisten innostamana, miehenä runoilla:
Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää!
Kuvaus tulesta runon IV osan alussa on peräisin Schillerin "Kellolaulusta", mutta itsenäisesti muovailtu ja vain lähtökohtana sille, mitä runoilija lopuksi vielä erityisesti tahtoo painaa nuorten promovendien mieleen. Sillä, mitä hän puhuu eripuraisuuden tulesta, on soveltuvaisuutensa nykyaikaankin. Koko runosta voi sanoa, että sen varsinainen ydin, sen aatesisällys, tulee kaikkina aikoina saamaan kannattajia. Mutta esitystapa, runoilijan suhtautuminen aiheeseensa, ei runoutemme kohottua suurempaan taiteellisuuteen enää ole uuden ajan lisääntyneiden vaatimusten mukainen. Silloinkin kun ajan henki yleensä lähestyy niitä ihanteita, jotka innostivat Krohnia ja hänen aikalaisiaan, vaikuttaa hänen juhlarunotyylinsä liian naivilta ja vanhentuneelta. Esteettiset herkuttelijat eivät siitä voi nauttia. Mutta kehitys-ijässä olevaa nuorisoa ja muita, joiden kirjallinen maku vasta on varmistumassa, tämmöinen runous edelleen viehättää, kuten oppikouluissa tekemämme havainnot ovat osoittaneet. Se on hyödyllistä ja suositeltavaa luettavaa opiskeleville. — Mitä tässä on sanottu runon "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille" perusteella, pitää paikkansa niihin muihinkin juhlarunoihin nähden, joita meidän vielä on tarkastettava.
Vähimmän muitten juhlarunojen kaltainen on vuonna 1879 kirjoitettu "Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi". Se osoittaa tekijän virkeyttä ja joustavuutta aikana, jolloin muut työt taas tyrehdyttivät vapaan runoilun. — Seuraavat kaksi juhlarunoa, "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" ja "Aleksanteri II:n muistoksi", ovat jatkona siinä sarjassa, jonka "Huhtikuun 16 p. 1869" oli alkanut. Henki kaikissa kolmessa on sama, Aleksanterin ihailu nimenomaan Suomen hyväntekijänä kaikissa pääsäveleenä. "Se tuli sydämestä", kirjoitti Krohn vanhemmilleen runosta "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä". Paitsi ylistystä keisarille sisältävät nämä runot myös Suomen kansan ihannoimista. Molemmat piirteet ovat Krohnilla yhteisiä Topeliuksen runojen kanssa. Krohn toistaa uskollisesti kaiken sen, mitä Topelius jo parikymmentä vuotta aikaisemmin oli sanonut Suomen kansasta esim. runossa "Vår enda arfvelott":
Vi äro dock ett trofast folk, vi höjde aldrig svekets dolk, vi aldrig lyft förmäten hand mot furste och mot fosterland. Vi stridt för dem med hjältemod, vi gett för dem vårt hjärteblod.
Mahdollisesti on myös Franzén antanut jotakin aineistoa tähän suitsutukseen. Krohn kirjoittaa:
Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Äänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös —
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.
Franzénilla on säkeet:
Blott en sann välgörare sin gåfva
Lemnar så på altaret och går,
Och ej hör dem som hans mildhet lofva,
Och ej ser ens deras tår.
("Vid Bilmarks grafsten").