Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa.
Kädessäns' on rauta; sill' ikkunalta luukun murtaa pois.
Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo!
Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.
Enemmän tunnetta ja havainnollisuutta ja siis runollisuutta tuottaa kiertäen sanominen, vaikka sekään ei Krohnilla ole erikoisen omaperäistä eikä kauas menevää. Tavallisesti se on kansanrunosta tahi kielen valmiista varastosta saatua, kuten esim.: "metsän kuulu kuningas" (= karhu); "mannun lapsi" (= ihminen), tahi vaihtelun vuoksi: "maailman lapsi", "ilkeä inehmon lapsi", "tomun lapsi". Vaikuttava, vaikka ei aivan harvinainen on runossa "Armahalleni" puhuttelu: "Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo." Omintakeista, vaikka edelleen hyvin lähellä kansankieltä, on sanonta: "Jos nukutella voisin ma kielin sataisin" (= satakielenä).
Symboolin käyttöön ei Krohn juuri ole turvautunut ja vain poikkeustapauksissa hän etenee niin paljon reaaliselta pohjaltaan, että antaa äkillisesti hämmästyttävän muutoksen tapahtua. Esimerkkejä näistä on runossa "Hyljätty äiti":
Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
Kohoova katto on kohta,
Ja laajaks seinät käy ahtahat:
Kuin keisarin linna se hohtaa.
Ja äitis vanhan ja vaivaisen
Näet nuoreks nuortuvan taasen,
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.
Samantapainen muutos esitetään runossa "Runebergin patsasta paljastettaessa". Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" on säkeet:
Ja silmät kauan umpisokeat
Nyt ihmein näki kaikki selvällehen.
Vain Krohnin viimeisen runoilukauden juhlarunoissa tapaa tämmöistä.
Enemmän kuin useimmat edellä kosketellut tyylilliset seikat kuvaa yleensä runoilijaa se tapa, jolla hän käyttää epiteettejä. Väittääpä Weise juuri epiteettien käytöstä ilmenevän, onko runoilija laulaja Jumalan armosta vai eikö.[172] Epiteetit todellakin tuovat tyyliin väriä ja valoa, loistetta ja tuoksua, eikä niitä suinkaan osaa vaikuttavasti käyttää kuka runoilija tahansa. Varsinkin adjektiiveissa piilee esteettinen teho,[173] jota ei jokainen saa niistä esille.
Elsterin määritelmän mukaan on epiteeteille ominaista, että ne ovat esteettisesti arvokkaita, mutta ei asiallisesti välttämättömiä[174] lisiä käsitteiden ilmaisuille. Tämmöistä tyylikeinoa odottaisi Krohnin runsain määrin käyttävän. Hänellähän on kieltämättä taipumusta laajasanaisuuteen, retoorisuuteen, pateettisuuteeu. Jo alusta alkaen on hänen mielirunoilijoitaan ja oppimestareitaan Schiller, joka käyttää, taitavasti epiteettejä. Ensimäisessä varsinaisessa voimainkoetuksenaan suomenkielisenä runoilijana, "Sukeltajaa" suomentaessaan, Krohn jo kohtasi Schillerissä tämän puolen. Suomennos osoittaa, että Krohn tajusi epiteettien tehon. Parhaansa mukaan hän koettaa ne säilyttää käännöksessään. Esim. säkeistöt: