Kirjoittaessaan runoa Kalevalan runomitalla Krohn tietysti käytti kertoa ja alkusointua, eikä niiden käyttäminen hänelle tuottanutkaan vaikeuksia. Samat kaunistuskeinot, varsinkin alkusointu, siirtyivät hänellä muihinkin runoihin. Emme voi havaita hänen menneen niiden käyttämisessä koskaan liiallisuuksiin tahi mauttomuuksiin. Ajatus oli hänelle tärkeämpi kuin soinnut, sanahelinä ilman täsmällistä sisällystä oli hänelle aivan vierasta.

Mutkikkaampi asia oli loppusoinnun käyttäminen. "Suonion runoelmilla on ylimalkain siistikäs ulkomuoto; runomitan ja loppusoinnon käytännössä on tekijä varsin tarkka", sanoo Godenhjelm.[195] Oman aikansa vaatimukset loppusointuun nähden Krohn siis hyvin täytti. Voinee huoletta väittää, että hän tässä suhteessa oli yhtä etevä kuin kaikkein parhaat hänen aikalaisistaan. Mutta myöhempi aika arvostelee asiaa toisin. Nykyisin vaaditaan loppusoinnulta ehdottomasti täydellistä puhtautta. Tätä vaatimusta ei Krohnin runous täysin vastaa.

Loppusointua käyttää Krohn hyvin mielellään. Hänen kootuissa runoissaan on vain kolme semmoista runoa, missä tätä kaunistuskeinoa ei ole käytetty, jos emme ota lukuun Kalevalan mitalla kirjoitettuja ja antiikin runomittoja jäljitteleviä runoja. Loppusointujen suosimista osoittaa sekin, että Krohn runossaan "Armahalleni" on varustanut heksa- ja pentametrit loppusoinnulla ja että hän sitoo toisinaan kolmekin säettä yhteen loppusoinnuilla. Kuitenkin tuotti loppusointujen löytäminen hänelle suuria vaikeuksia, kuten näemme hänen ensimäisistä runosuomennoksistaan ("Sukeltaja", "Hurtti-ukko"). Ensimäisessä hänen julkaisemassaan runosikermässä "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa on paljon epätäydellisiä loppusointuja ja jokseenkin samanlaisena pysyy hänellä asia loppuun asti (vrt. esim. "Hyljätty äiti"). Tehdyt laskelmat osoittavat, että Krohnilla loppusoinnuista noin 10 % on epätäydellisiä.

Huomattuaan omista kokeiluistaan ja aikalaistensa sekä edeltäjiensä tuotteista suomenkielen riimiköyhyyden Krohn ryhtyi miettimään keinoja tämän pulman auttamiseksi. Mietiskelynsä tulokset hän julkaisi kirjoituksessaan "Sananen riimistä suomenkielisessä runoelussa".[196] Huomautettuaan tässä kirjoituksessaan m.m., että "pääte-riimit runsaalta käytettynä ovat yksitoikkoiset, ikävät", Krohn jatkaa:

"Esi-isät siitä pulasta selvitteliivät sillä etteivät täysiriimejä vaatineetkaan, tyytyen puoliriimeihin (assonanseihin). — — — Mutta muiden kielten täysiriimeihin tottuneesta korvastamme eivät juuri puoliriimit soi suloiselta; ainakin pitäisi niiden käyttämiselle panna ahtaat rajat. Niin sopisi esim. semmoisissa sanoissa, missä loppuäänikkään edessä on enemmän kuin yksi kerake taikka yksi kerake ja i, edellisessä tavussa vaihetellen käyttää o = u (sormi = nurmi), e = i (helmii = silmii), ä = e (välkki = helkki), ö = y (röijy = lyijy). Epätietoista on voineekos soinnuttaa a = o, ä = ö. Muutama edellisen kerakkeen vaihetus lienee myös suvaittava, esim. tulva = turva, julma = surma, sulhe = murhe, mutta tuskin muiden kuin l:n ja r:n.

"Pääasia olisi siis, että saataisiin täysiriimein joukko enetyksi. Pääteriimejä meillä kyllä on yltäkylläisesti, mutta niinkuin jo yllä on mainittu ne eivät ole soivia ja ikävystyttävät, jos heitä runsaasti viljelee. Senpä puutteen saisi autetuksi sillä, että viljeltäisiin kolmi- ja nelitavuisia riimejä, niinkuin jo esi-isätkin tekivät. Semmoisista on Suomen kieli erinomaisen rikas, varsinkin kun tässä hyvinkin saisi vaihetella antipenultiman kerakkeita ja äänikkäitä, esim. halpana = salpana, vaivoista = raivoista, lahjoitta = varjoitta, kalmalla = kalvalla, jaloilla = paroilla, puuttumatta = muuttumatta, virvoitellen = kilvoitellen j.n.e. Tästä olisi varsinkin se etu, että saataisiin soivia parittoman tavuisia riimejä, jotka jotenkin palkitsisivat ykstavuisten sanain puutteen. Varottava kuitenkin olis, ett'ei innokkaammissa lauluissa, missä suurempaa painoa tulisi värsyn lopputavuulle, riimiksi käytetä sanoja, joiden viimeinen tavuu on lyhyt, esim. kauloista = pauloista; sillä niillä ei ole lopussa sitä tarpeellista voimaa. Käytettäköön semmoisissa paikoissa ykstavuisia sanoja taikka monitavuisia, joiden viime tavuu on pitkä, esim. kilvoittaa = pilkoittaa.

"Kakstavuisia riimiksi kelpaavia sanoja kielessämme löytyy välttävästi, varsinkin jos ei pelkäisi lyhyttavuisia kuin esim. pala = kala. Välttää ne kuitenkin pitäisi daktylisessa mitassa, jossa heihin tulisi enemmän painoa kuin mitä kykenevät kannattamaan, esim. Sittepä urhea sankari jalo. Mutta vakaammassa trokeisessa ja jambisessa mitassa ne kyllä kelpaisivat, varsinkin jos edellisen sanan viime tavuu on pitkä ja viivytys siinä ikäänkuin helpoittaa painon seuraavalta lyhyeltä, esim. Välähtipä silmiin valo. Vielä paremmat kuin nämä kokonaan lyhyet ovat ne sanat, joiden toinen tavuu on pitkä, esim. kalaa — palaa; sillä niiden alkutavuun korko tulee lopputavuun pituudelle vastapainoksi väkevämmäksi."

Tämän jälkeen kirjoittaja esittää riimien kartuttamiseksi käytettäväksi eräitä lyhennyksiä. Hänen esittämänsä yhdeksän eri lyhennysmahdollisuutta olemme aikaisemmin jo maininneet kielenkäytöstä puhuessamme.

Kuten näkyy, ovat Krohnin ehdottamat menettelytavat enimmäkseen sangen arveluttavia eivätkä ne ole saavuttaneetkaan kannatusta.[197] Ne selittävät meille kuitenkin, että suuri osa Krohnin puutteellisista loppusoinnuista on tahallisia, Krohnin itsensä täysin kelvollisiksi katsomia. Semmoisia edellä esitettyihin sääntöihin perustuvia kaksitavuisia sointupareja ovat esim.: sortuis — murtuis, ollut — tullut, kulkus — polkus, sortaa — murtaa, sormet — nurmet, orja — hurja, huiman — voiman, ennen — tännen, ihaellen — jällen, petti — jätti, tähden — lehden, lempeästi — esti. Kuitenkaan ei Krohn läheskään aina noudata omia sääntöjään. Useat kaksitavuiset loppusoinnut, joita hän käyttää, eivät ole hänen sääntöjensä mukaisia. Suurin joukko näistä on sellaisia, joissa konsonantit kyllä sointuvat täydellisesti, mutta toisen sanan jommassakummassa tavussa on pitkä vokaali, vaikka toisessa on lyhyt, joten ei synny täydellistä loppusointua. Niitä ovat: pyhää — yhä, toista — loistaa, pientä — rientää, ryöstää — yöstä, taivaan — aivan, kohta — hohtaa, hetken — retkeen, valvoo — kalvo, ihanuutta — muuttaa, hiipii — siipi, joutuu — soutu, perhoo — verho, silmii — ilmi, tarhat — parhaat, poista — loistaa, kastaa — lasta, taasen — kirkkahasen, vaino — ainoo, soiva — loivaa, laulaa — kaula, johti — tohtii, lainaa — paina, paistaa — matkalaista, karkaa — parka, kansaa — toisiansa, täällä — ryntäämällä, rauha — pauhaa, mykkä — sykkää, Luojaa — suoja, nuoren — tuoreen, työstää — työstä. — Vokaalien ollessa samat rikkovat taas konsonantit soinnun seuraavissa pareissa: kuiten — muitten, parhaillansa — kanssa, kaikki — vaiki, suurta — uutta, taitaa — laittaa, lakkaa — makaa, kuullen — tuulen, kautta — auta, neiti — heitti, kansa — kanssa, tiettiin — vietiin, juotti — vuoti, vielä — siellä, mitään — ikään, saanut — laannut. — Konsonantit sointuvat, mutta joku vokaaleista on erilainen seuraavissa: kylmän — silmän, luske — ryske, reuna — louna, kallioita — lohkareita, riita — siitä, itkee — pitkää, Väinämöisen — jäisen, riemut — niemyt, lainehiksi — kukkulaksi, sydämistä — tuhansista, löysi — täysi. — Vielä tavataan seuraavat kaksitavuiset epätäydelliset loppusointuparit: rientäis — entäis, ihaellen — jälleen, pyrkein — jyrkkäin, piennä — liene, meitä — peittää, äiti — heitti, rauta — auttaa, huolet — kuolleet.[198]

Kaksitavuiset loppusoinnut ovatkin tuottaneet Krohnille enimmän vaikeuksia. Yksitavuisista loppusoinnuista ovat vain muutamat virheellisiä: jäi — ei, löi — vei, vaan — valistain, pää — sä, mä — ylistää. — Kolmi- ja nelitavuisten riimien ja puoliriimien lukumäärä ei Krohnilla ole suuri. Niitä ovat: ritari — pikari, murheiset — turhaset, vilkahtaa — kilkahtaa, kirvoita — virvoita, perillään — erillään, ankarin — sankarin, ylpeä — kylpeä; haivuttapi — taivuttapi, huiskaellen — kuiskaellen, orjuudessaan — kurjuudessaan, lempeämpi — hempeämpi.