OPETTAJA. Mitä neuvoja te tarvitsette? Onhan täällä jo kaikki niinkuin olla pitää.
HEIKKI. Niin kyllä, mutta olen aikonut järjestää lukemisen täällä toisella tapaa kuin yleisesti tehdään ja siitä juuri tahtoisin puhua kanssanne. Mutta tehkää hyvin ja istukaa, herra opettaja.
OPETTAJA. Miten te sitte aiotte menetellä?
(Istuvat vastakkain pöydän ääreen. Emäntä ja Kreeta-muori
istuvat lähekkäin ja kuiskailevat silloin tällöin keskenään.)
HEIKKI. Sanokaa ensin minulle, mistä se tulee, että kansamme niin itsepintaisen jäykästi vastustelee kaikkia uudistuksia?
OPETTAJA. Luonnollisesti sentähden, ett'ei se käsitä niitä. Ja tämän lisäksi uskotaan varmasti, että niistä tulee vaan pahennusta.
HEIKKI. Niin kyllä, mutta mistä on tuommoinen luulo saanut alkunsa?
OPETTAJA. Jumala sen tietää. Ehkä siitä, että kansamme on aina saanut luottaa omaan itseensä ja kalliisti ostanut ne tavat ja kokemukset, jotka se omistaa. Ja tämä luulo on kehittynyt aivan yleiseksi ja imeytynyt jäykkään luontoomme niin voimakkaasti, että on tapana vastustaa vielä sittekin, vaikka jo osaksi käsitetäänkin se parannus, jonka uudistus tuottaa.
HEIKKI. Niin, niin, jäykkä ja hidas luonto on sivistyksellekin suurimmaksi haitaksi.
OPETTAJA. Minä olen joskus ajatellut siten, että jäykkyys ja hitaisuus juuri ovatkin kansamme suurin onni. Ennen ainakin ovat ne sitä olleet ja epäilemättä tulevat vieläkin olemaan. Nehän juuri ovat ne ominaisuudet, jotka yhdessä Jumalanpelvon kanssa ovat vaikuttaneet sen, ett'ei kansamme koskaan ole ryhtynyt mihinkään häpeälliseen ja pikapäiseen tekoon. Historiamme lehdet ovat alusta alkaen niin puhtaat kuin olla voi, eikä etsimälläkään voi löytää mitään, joka tuottaisi meille katumusta ja häpeää. Tämän tähden voimme hyvällä syyllä uskoa, että kun kansamme kerran tulee käsittämään sivistyksen tarpeellisuuden, niin eikö se silloin pidä yhtä lujasti ja taipumattomasti kiinni tästä uskostaan, kuin se on pitänyt ja pitää muistakin tavoistaan.