HEIKKI. Ah, niin, sehän on aivan selvä! Sittenhän sivistyksen perustus seisookin lujassa kuin konsanaan mikään graniittivuori.
OPETTAJA. Aivan oikein. Luonnettamme voi täydellä syyllä verrata graniittikiveen. Niinkuin graniitti on kovaa ja vaikeata muodostaa, niin on Suomen kansan luonnekin; mutta kun se kerran onnistuu, niin silloin siitä tuleekin kappale, joka on sekä vahva että kaunis. Mutta siihen tarvitaan paljon työtä ja kauvan kestänee ennenkun niin pitkälle päästään.
HEIKKI. Tuskinpa siihen niin suuria ponnistuksia tarvitaan, jos vaan tunnettaisiin oikea työtapa. Kansamme on älykäs ja elinvoimainen sekä oppii ja omistaa mielellään kaiken sen, jolla varmasti tietää hyödyttävänsä itseään. Mutta sen täytyy olla varmasti vakuutettu asian hyvyydestä ennenkun se uskoo. Sentähden olisi sivistystyökin kansan keskuudessa tehtävä niin yksinkertaisessa muodossa ja niin lähellä heitä kuin suinkin. Parhaimpana keinona olisi luullakseni personallinen keskustelu, koska ainoastaan siten saataisiin ennakkoluulot parhaiten poistetuksi ja jäykimmätkin asiata miettimään. Vai mitä te arvelette, opettaja?
OPETTAJA (miettii). Keino on kyllä hyvä, mutta miten sen voi toteuttaa… (Pudistaa päätään.) Ei, se ei ole mahdollista! Ajatelkaa, kokonainen kansa… mistä niin paljon puhujia saataisiin?
HEIKKI. En tarkoita, että pitäisi käydä mökistä mökkiin puhumassa. On niitä muitakin keinoja.
OPETTAJA. Ja mimmoisia?
HEIKKI. Sekin esimerkiksi, että pantaisi toimeen pieniä iltakokouksia, joissa kyläläiset voisivat vapaasti keskustella kaikista eri asioista, sen mukaan miten jaksavat ymmärtää.
OPETTAJA. Todellakin! Se ei olisikaan hullumpaa!
HEIKKI. Ja tällaisia kokouksia varten ovat lukutuvat ihan paikallaan.
OPETTAJA. Ah, nyt minä ymmärrän teitä ja nyt teidän täytyy selittää minulle, miten olette aikonut sen järjestää.