— Milloin te oikeastaan muutatte? kysyi Niemeläinen.
— Me olemme oikeastaan olleet muuttohommissa jo puolentoista viikkoa, sanoi herra Jakari ja etsi sikarilaatikkoa keskelle huonetta ladotun korkean sänkyvaatevuoren alta. Mihin kirottuun minä olen pannut sikarini? Tänään meidän piti varsinaisesti muuttaa, mutta luultavasti me saamme, odottaa vielä viikkokaupalla, sillä ne, jotka nyt asuvat siinä huoneistossa, johon meidän pitäisi muuttaa, eivät muuta tiehensä meidän rukouksistamme ja kirouksistamme huolimatta.
— Miksi ne eivät muuta?
— No ne eivät pääse muuttamaan, sillä siinä huoneistossa, mihin heidän pitäisi muuttaa, on joku perhe, joka ei pääse muuttamaan sen vuoksi, että siinä huoneistossa, johon heidän pitäisi muuttaa, on taas joku perhe, joka ei muuta.
— Minkätähden sitten ei se viimeinen perhe muuta?
— Sitä viimeistä perhettä me emme vielä ole saaneet käsiimme, emmekä edes tiedä heidän nimeään, joten emme tiedä, miksi he eivät muuta. Sillä he istuvat kuin mikäkin tulppa koko jonon edessä, niin että me muut emme pääse muuttamaan. Se pitäisi savustaa asunnostaan se loppupään perhe. Missä ovat minun sikarini?
— Sikarisi ovat kylpyammeessa, sanoi rouva Jakari, joka tuli sisään puettuna haalistuneeseen sadetakkiin ja tohvelit jalassa, anteeksi, että minä olen tällaisessa pukimessa, mutta näin muuttoaikoina… älä yritä mennä hakemaan niitä sieltä kylpyammeesta, ne ovat aivan pohjalla ja amme on täynnä posliinitavaraa. Sinä olet näinä päivinä rikkonut jo kylliksi posliinia. Enkä minäkään voi vieraille tarjota edes kahvia, sillä kupit ovat sisäänpakatut. Me olemme juoneet vain litranmitasta ja maitotonkan kannesta. Mikä sinulla on kädessäsi?
— Keinutuolinjalka, sanoi Jakari.
— Siunatkoon! huusi rouva Jakari, oletko sinä saanut keinutuolinkin hajalle!
— Ei se mitään, keinutuoli vain vähän irtosi liitoksistaan, kun se jotenkin jäi piirongin alle… Kalle sinä, oletkos hiljaa!