— Meidän pikku Kalle on ollut nämä päivät aivan villinä ilosta, kun häntä ei sisäänpääsytutkinnossa hyväksytty kouluun. Niitä oli niin paljon pyrkijöitä… No menehän vastaamaan, puhelin soi!
Herra Jakari kiipesi kumoonkäännettyjen tuolien, pesukaapin ja. tavallise» kaapin ja puulaatikon ja Takasen Rebekan yli puhelimen luo.
Pikku puhelinkeskustelun jälkeen hän ilmeisesti järkyttyneenä palasi luoksemme kädessään pesukannun korva, joka oli joutunut hänen kouraansa matkalla.
— No, kysyi rouva Jakari.
— Minä sain nyt kuulla sen viimeisen perheen, sen loppupään perheen, sen muuton estävän tulppaperheen nimen.
— Sano heti, ketkä ne onnettomat, ne häikäilemättömät, ne…
— Se perhe on mädän perhe. Minä, Jakari, olen sen perheen päämies. Se perhe, joka on sen perheen tiellä, joka on meidän tiellämme, aikoo muuttaa tähän meidän huoneistoomme ja ne eivät pääse muuttamaan, ennenkuin me muutamme ja me emme totisesti pääse muuttamaan, emmekä muuta, ennenkuin se perhe muuttaa, joka asuu siinä, mihin meidän pitäisi muuttaa, ja he taas… minä tulen hulluksi tästä noidutusta piirileikistä — eihän sillä tavalla kukaan meistä koskaan pääse muuttamaan.
— Jaa, sanoi rouva Jakari, mutta me emme muuta ennenkuin he muuttavat, ja heidän on muutettava. Soita heti sille perheelle!
— Mille niistä?
— Samantekevä! Soita, soita, kuuletko, soita heti!