— Kyllä… ky… kyllä… sopersi herra Jakari, kapusi puhelimen suuntaan ja tarttui pöytälamppuun ja vei sen korvalleen ja huusi haloo.
— Mennään kiireesti pois, muuten mekin menetämme järkemme, sanoi
Niemeläinen.
SIVUÄÄNI.
— Tule auttamaan, sanoi ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja kiipesi ulos 3 kerroksessa olevan huoneemme ikkunasta.
— Toivo mieluummin, että en tulisi, minä sanoin, sillä jos minä nyt tulen, niin minä pudotan sinut alas kadulle niin että katkaiset reisiluusi ja minä saan hetkisen olla rauhassa.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen oli nimittäin nyt vasta saanut yleisesti vallalla olevan innostuksen radioon eli langattomaan lennättimeen. Suureksi onnettomuudeksemme hän oli päättänyt itse valmistaa kaikki tarvittavat koneet. Todellinen radioharrastaja valmistaa aina itse koneensa ja parantelee ja kehittää niitä sitten edelleen niin kauan kuin elää.
Niemeläinen nyt paraikaa teki parhaansa sotkeakseen ikkunan ulkopuolelle ripustamiaan, entisestäänkin sotkeutuneita langattoman lankoja.
— On aivan turhaa toivoa, että minä enää tulisin auttamaan, jatkoin minä. Olen auttanut sinua pitämällä kiinni rautakappaleita, jotta saisit lyödä ne vasaralla lyttyyn, ja olet lyönyt vasaralla minun sormeni lyttyyn. Olen auttanut sinua pistämään kuparilankoja koneeseen, jonka nimeä en tiedä, ja olet pistänyt kuparilangan pään minun silmääni. Olen auttanut…
— Kaikki on nyt valmista, sanoi Niemeläinen hypäten notkeasti takaisin huoneeseen, mukanaan kenkään sotkeutunut uudin.
— Niin on. Uutimet tämän huoneen vielä jossain määrin tekivät ihmisasunnon kaltaiseksi. Nyt se on täydellinen rautaromueläimen luola. Mikäli sellaisia eläimiä on. Ilma on täällä jo kolmisen viikkoa ollut täynnä rautaviilajauhotomua ja permanto ja tuolit ja pöytä ja kirjahylly ja pukkisänky täynnä metallirojua ja muttereita ja pultteja ja rautalankoja ja ketunsaksia ja hajotettuja puhelimia ja nauloja ja rautaseipäitä ja rautalevynsiruja.