— Tällä kertaa minä en suutu, sanoi Niemeläinen, sillä työni voiton hetki on koittanut ja aparaatti on valmis. Nyt minä kuuntelen viestejä maailmalta. Avaruuden aallot ovat nyt minun palvelijoitani ja ne tottelevat minun käskyjäni, kun minä väännän tuota ruuvia.
Niemeläinen kiinnitti kuuntelulaitteen päähänsä ja väänsi ruuvia ja kuunteli ja väänsi ruuvia ja kuunteli. Mutta hän ei silminnähtävästi kuullut mitään.
Hän väänsi ruuvia ja alkoi sitten mumista sivistymättömiä sanoja, joista päättäen hän korvinkuultavastikaan ei kuullut mitään.
— Kuuluuko mitään?
— Mitä tässä kuulisi, kun sinä… mene tiehesi siitä häiritsemästä!
Sinä et ymmärrä tästä mitään.
— Entä, jos yrittäisit kiinnittää tuon irtaantuneen metallilangan?
— Älä sekaannu asioihin, joista et mitään tiedä, sanoi Niemeläinen ja kiinnitti sen irtaantuneen metallilangan.
— Nyt kuuluu! huusi hän, nyt kuuluu. Tällä aaltopituudella ei tosin tällä hetkellä puhuta mitään, mutta kuuluu selvästi se suriseva sivuääni, jonka tulee kuulua silloin kun kuuluu. Tulehan kuuntelemaan!
Menin kuuntelemaan. Sieltä kuului haudan hiljaisuus.
— Et sinä osaa edes kuunnella, sanoi Niemeläinen kärsimättömästi, se kuuluu tähän viereenkin aivan selvästi. Annahan kun minä itse taas kuuntelen. Noin: rrrr rrr rrr vvv rrr!