Sam filosofeeraili vielä paljonkin, sitä ja tätä, mutta minä kuuntelin enää puolella korvalla. Ajattelin aikaa jolloin pääsisin itse yrittämään puhdistaa pelipankkia. Kultaisia unelmia ne olivat.
Toverini nukahti nurkkaansa. Hän oli täydessä lastissa, kuten kyyppari suopeasti hymyillen huomautti. Läksin ulos, ja erityiset asianhaarat, jotka saivat minut lähtemään muille seuduille ansiota etsimään, estivät minua enää milloinkaan näkemästä tuota omituista miestä. Kauvan aikaa jälkeenpäin pohdin itsekseni Samin "konstia", ja tulin aina siihen vakuutukseen että se oli yksinkertainen ja käytännöllinen. Mutta kesti kahdeksan kuukautta ennenkuin sain säästetyksi kokoon kaksitoista dollaria kahdeksankymmentä senttiä, ja silloin olin jo seuduilla, joista oli satojen penikulmien matka pelipaikkoihin. En siis vielä ole rikastunut, eikä Samin keinosta ollut minulle mitään hyötyä; painajaisena se vaan ahdisti minua pitkät ajat — olin kuin Tantalus.
Kobtaus sumussa.
"Omituista se on niiden yhteentörmäysten kanssa", sanoi Mäkelän vanha isäntä miettivästi, kun Tauriaisen Matin pöyristyttävän kuvauksen vaikuttama äänettömyys alkoi käydä painostavaksi; "minusta tuntuu että valtamerillä on niin väljälti tilaa, ettei luulisi laivojen toisiaan tapaavankaan, ja kuitenkin sattui viime vuonnakin Atlantilla kuusisataa yhteentörmäystä, kuten sanomalehdistä luin! Näkyy siltä että noita onnettomuuksia tapahtuu niin kauvan kuin vaan laivaliikettä maailmassa on, vaikka oltaisiin kuinkakin varovaisia!"
"Niin se on", vahvisti Tauriaisen Matti, sylkäisten pitkän ruskean syljen, joka peitti koko lattian likaisella juovalla, ja mullistaen mallinsa etuhampaiden väliin. "Tulee niitä varomattomuudestakin, mutta väliin ei auta yhtään mikään. Onhan se selvä sääntö että se, joka seilaa styyrpuurin halssilla, kääntää oikeaan, mutta seisoppa siinä pilkkopimeässä, keskellä sokasevaa lumipyryä, meren huuhtoessa sinut huppuun joka toinen minuutti, niin siinä et näe laivaa ennenkuin sen lamppu paistaa nokkasi alla, eikä siinä enää jouda huomaamaan mihin suuntaan se kulkee ja missä sillä on paapuuri ja missä styyrpuuri! Ja ihme se on, että laivat niin usein osuvat toisiinsa väljilläkin vesillä; minunkin aikanani — monta monituista esimerkkiä voisin mainita!"
"Sattuipa minullekin alkukeväästä yhteentörmäys virralla", virkkoi Mäkelän nuorempi poika Freeti. "Oikein puistatti, kun sitä jälkeenpäin ajattelin…"
"No, eihän se veneiden kesken miltään tunnu", sanoi Lukkarin Oskari.
"Tietysti ei, tavallisesti", sanoi Freeti. "Mutta tässä tapahtui ikävästi. Läksin Jani veikon kera… virta kävi rajusti alaspäin ja oli niin sankka sumu, ettei vähääkään nähnyt eteensä. Kuljimme aika vauhtia, ja yhtäkkiä pisti muutamasta niemenkärestä vene esille, ihan eteemme. Kerran vaan kiljasin, toisessa veneessä eivät hiiskahtaneetkaan, meidän pummimme osui heidän mastoaan vastaan, sujui pitkin sitä poikittain, taipui hirveän tiukkaan kuin jousen kaari ja kimmahti sitte kumeasti ryskähtäen veneen perässä istuvaa kapteenia rintaan — hyi, kun se oli ilkeä ryskähdys! Mies korahti kerran, sinkosi muserretuin rinnoin virtaan monen sylen päähän, ja upposi. Veneemme ajautui aika vauhtia eteenpäin.'Telephone' laiva saapui lähelle, jottemme voineet kääntää takaisin, enkä ole sen koommin kuullut kuka tuo onneton oli, yhtä vähän kuin olen saanut selkoa soutajasta. Taisi laiva musertaa alleen soutajan veneineen, sillä mies oli niin ällistynyt ettei kyllä olisi voinut äännähtääkään, vaikka olisi nähnyt laivan tulevan päälleen. Se oli kaikki ohitse silmänräpäyksessä, koko kohtaus, mutta sen salaperäisyys on minua usein vaivannut."
"Paljohan niitä on Columbialla miehiä", sanoi joku hitaasti; "ei niissä vähennys tunnu, ja monta on, joilta ei jää tänne ketään suremaan!"
Nuori herra.