Tapasin hänet ensi kerran Astoriassa, juuri kun hän oli saksalaisella parkkilaivalla saapunut Australiasta. Eräänä ehtoopäivänä nimittäin pistäysi luokseni punaposkinen, vilkas, noin 17-vuotias poika, ja esitteli itsensä Suomesta merille lähteneenä lyseolaisena. Vuoden oli vasta ollut poissa kotoaan, mutta seikkailuja oli saanut niin paljon kuin halusikin.
Meistä tuli hyvät ystävät, jokseenkin yhdenikäisiä ja sekä sisällisesti että ulkonaisesti samanlaisia kun olimme. Toverini oli puhelias; ei kauvan kestänyt ennenkuin tunsin hänen koko historiansa. Lyseon viidenneltä luokalta hän oli karannut T:n kaupungista Hankoniemeen ja päässyt englantilaiseen laivaan kajuuttipojaksi. Lähtö merille oli tapahtunut heti. Sunderlandissa lossattiin, ja otettiin lasti Port Adelaideen Australiaan. Siellä oli ruvennut jungmanniksi saksalaiseen parkkiin "Heinrich Lichtenberg" ja saapunut Astoriaan, jonne oli päättänyt jäädä ansiolle.
Iloisena hän kertoili kuinka kotona ei luonnollisesti voitu aavistaakaan minne hän oli joutunut, sillä iän ei ollut kertaakaan kirjoittanut kotiin. Vasta monen vuoden päästä hän oli palaava äkkiarvaamatta kotiinsa rikkaana miehenä — saisivat nähdä kumpi oli ollut oikeassa, isä vai hän. Muistin sanomalehdissä lukeneeni uutisen samasta tapauksesta, ennenkuin jätin Suomen, ja kerroin hänelle että hänen luultiin hukkuneen. Vakavasti koetin saada häneen järkevämpiä mielipiteitä velvollisuuksistaan vanhempiaan kohtaan, mutta hän oli kevytmielinen, iloinen velikulta, johon ei järki pystynyt. Hänestä tuli kaikkien suosikki; kukaan ei voinut olla suopeasti kohtelematta tuota ajattelematonta, hyväluontoista poikaviikaria, joka aina oli tyytyväisellä ja iloisella tuulella, jos kuinkakin kohtalo piteli häntä kovin kourin.
Ja varmaa on että hän oli lujemmalla kuin yksikään toverinsa siitä asti kuin kotoaan läksi aina viime hetkiinsä saakka. Hän ei suoraan sanoen pystynyt mihinkään työhön. Kotonaan hänestä oli kasvatettu niin hieno herrasmiehen alku, että se oli haihtumattomasti juurtunut hänen luonteeseensa. Eikä hänellä ollut mitään periaatetta, mitään tarkoitusperää, jota varten olisi koettanut työskennellä. Ainainen haluttomuus kaikkeen työhön teki mahdottomaksi hänen menestymisensä maailmalla, sillä miehellä tarvitaan erityistä neroa ja sukkeluutta, ja suurta tahdonvoimaa, ennenkuin hän voi tulla toimeen paljaana seikkailijana.
Merellä hän oli ollut niin ahtaalla, varsinkin jungmannina ollessaan, että olisi luullut sellaisessa leikissä jo hengenkin lähtevän. Suurella ihastuksella hän siis jäi Astoriaan, jossa tapasi niin paljon suomalaisia.
Pahaksi onneksi hän saapui aikana jolloin kalastajat olivat tehneet työlakon. Eihän hänestä sentään olisi voinut kalastajaa tulla; se oli liian kovaa työtä. Mutta olisihan voinut ilmestyä hänellekin joku sievä toimi, jonkunlaisena kirjurina tahi kalojenpunnitsijana, jos kalastus olisi ollut vauhdissaan. Nyt oli kaikki liike lamassa ja satoja miehiä kuljeskeli työtönnä pitkin länsirannikkoa. Kuinka suuresti joutuikaan hän alakynteen noiden tukevien työmiesten rinnalla! Missä pieninkin mahdollisuus työnsaantiin ilmaantui, siellä ei ainakaan hänestä huolittu.
Tie nousi hänelle pystöön, kuten sanotaan. Hän katosi pariksi kuukaudeksi kansalaistensa näkyvistä, kierteli kerjäten ympäri Oregonin ja Kalifornian valtioita, kunnes vihdoin Rocklinin kaupungissa, jossa suomalaisia työskentelee kivimurtimoissa, eräs Astoriasta lähtenyt kalastaja tapasi hänet kiertämässä pitkin katuja, elävänä kylttinä, erään kenkätehtaan suuri ilmoitustaulu selässään.
Yhtä iloisena oli hän kuin ennenkin! Hauska oli nähdä maailmaa ja ansaita oma leipänsä. Palkkaa hän ei nykyisessä toimessaan saanut juuri nimeksikään, mutta eipä tarvinnut nälkääkään nähdä, kuten sitä ennen.
Lieneekö kenkätehdas pari päivää myöhemmin arvellut kylliksi ilmoittaneensa, vai valtasiko sankarimme luonteensa ikuinen levottomuus, on epätietoista, mutta vähä myöhemmin hän ilmaantui San Franciscoon. Hänellä ei kuitenkaan ollut sitä suurta elämänkokemusta ja olosuhteiden tuntemusta, joka tuotti kaupungin varsinaisille katupojille leivän, ja seurauksena oli että riutumaan alkanut elon liekki oli juuri sammumaisillaan kärsimysten ja puutteiden johdosta, kun muuan pelipankki huomasi hänen miellyttävät, avomieliset kasvonsa, otti hänet hoitoonsa, puki herrasmiehen vaatteisiin, ja antoi hänelle aivan erityisen viran, joka oli helposti opittu.
Hänelle annettiin iltasin suuret summat kulta- ja hopeakolikoita, joilla hän uhkamielisesti pelasi tavallisten pelaajien joukkoon sekaantuneena pankin pelipöydän ääressä. Siten innostuivat muutkin pelaajat yhä innokkaammin yrittämään, nähdessään kuinka huolettomasti tuo sievä, nuori herra voitti tahi hävisi suuria panoksia. Pelin loputtua, aamupuolella yötä, hän suoritti tilinsä pelipankin kanssa, antaen rahat takaisin, ja saaden säännöllisen päiväpalkan.