Palasin eräänä ehtoopäivänä kello viiden tienoissa virralta. Työ raittiissa ilmassa oli herättänyt suuren ruokahalun, ja minä kävin ensi työkseni suuren pöydän ääreen, jolla kaikenlaisia ruokia aina oli valmiina ympäri vuorokautta, sillä talon 42 asukasta, jotka siten olivat Taivassalon komppanian nimellä perustaneet yhteisen talouden kuten muinoin Jukolan veljekset, olivat työssä kuka kulloinkin ja aterioitsivat milloin aikaa oli. Ensi nälkäni asetuttua minä vasta ennätin vilkasemaan pitkän pöydän toiseen päähän, ja siellä huomasin jonkun uuden tulokkaan istumassa.
"Pistele menemään vaan, nuori mies!" kehoitti vieras isällisellä äänellä, nähdessään että pysäytin syöntini häntä silmäilläkseni. "Kyllä Taivassalon pöydällä tavaraa on niinkuin ennenkin!"
Arvasin että tulija oli joku komppaniamme vanha jäsen edellisiltä vuosilta. Varsinainen kalastuskausi oli alkava vasta muutaman päivän päästä, ja tulijalla siis täytyi olla valmis verkko viime vuoden jäliltä, koska ei ollut ennemmin saapunut sitä kutomaan Taivassalon suuressa tuvassa, jossa parikymmentä käpyä oli jo kaksi kuukautta ahkerasti heilunut yhdeksäntuumaisia silmuja pistelemässä.
Jatkoin syöntiäni, ja vieras alotti hetken päästä:
"En malttanut enää jäädä punapuumetsään, kun alkoi kevät tulemaan. Ei ole ansiot sielläkään entisellään, ja luonto se aina vie vesille. Kaksikymmentäkolme vuotta kun kiertelee pitkän veden reisuilla, niin se tulee miehen toiseksi luonnoksi, vai mitäs arvelet, nuori mies?"
"Kyllähän se jo siinä ajassa tulee", vastasin minä.
"Niin sitä minäkin. Kahdeksatta vuotta olen jo koitellut Astorian brekersejä (hyökyjä), ja sen minä sanon että niissä sitä vasta oikeaa merimiestä tarvitaan. Erittäin se on isossa rautalaivassa ja erittäin purjeveneessä… Mutta harva se brekersien lähelle uskaltaa mennäkään… virralla vaan pysyvät."
"En ainakaan minä ole vielä suussa asti käynyt", arvelin minä. "Onhan virrallakin tilaa."
"Mutta suussa on kalat ensimäiseksi, ennenkuin ylemmä nousevat, ja ensimäinen mies saa paraan saaliin, jos osaa niin olla, että brekersit eivät häntä mukaansa vie. Tässäkin viime vuonna kun heitimme yht'aikaa teekun (italialaisen) kanssa kilpaa, niin eipäs teeku äkännytkään ruveta nostamaan kellopoijun kohdalta, ennenkuin minulla oli verkko jo puoleksi veneessä… Rupesi sekin sitte, mutta virta vei sen jo niin likelle brekersejä, että se alkoi arvella: katkasenko ma verkon vai yritänkö saada kaiken sisään? Minulla oli verkko veneessä ja käänsin aikanaan, mut teeku ei ennättänyt katkaista eikä nostaa ylös, ennenkuin meni brekersiin. Kolmasti kierähti vene ympäri ja sitte räiskähti hietakariin kappaleiksi."
"Ja sinne jäi teeku ja teekun soutaja", sanoin luonnolliseksi lopuksi, sillä brekersit olivat minulle maineeltaan jo hyvin tutut.