"Niin jäivät; kylkiluut vaan törröttivät hietasärkkään kaivautuneina pystössä. Ja sinne jäät sinäkin, nuori mies, jos et syö kahta vankemmin kuin ennen, sillä ei noilla käsivarsilla venettä brekersien luona käännetä."
"Missä päin Kaliforniassa te punapuumetsissä olitte?" kysyin minä, saadakseni puheenaineen siirtymään pois persoonallisuuksista.
"Mendocino kauntissa. Siellä niitä on honkia vähän erilaisia kuin muualla maailmassa."
"Onhan ne tavattomia jättiläisiä. Kuinka niitä voi sahatakaan, kun ovat kaksikymmentäkin jalkaa, ja enemmänkin, paksut?"
"Sahata?" kummasteli vieras, remahtaen isoon nauruun. "Ei niitä suurempia voi sahata. Poralla lävistetään joka puolelta reikiä täyteen siltä kohdalta, jolta kaatumaan tahdotaan. Dynamiittia reikiin ja laukaistaan."
"On kai se aika rymäys, kun sellainen kaatuu?"
"On, mutta ei se helposti kaadukaan. Dynamiitilla kun se katkaistaan poikki, se vasta putoaa kannolleen. Kiiloilla sitte toiselta puolen väännetään se nurin, ja niin pitkiäkin ovat, että kun latva aamulla alkaa kallistua, niin ehtoopäivällä vasta maahan asti pääsee. Se siitä on hyvä ettei mies voi koskaan joutua alle, kun on aikaa varoa."
Katsahdin vieraan totisiin ja vilpittömiin kasvoihin. Tuo leveä, parrakas naama ilmaisi mitä juhlallisinta vakavuutta.
"Hei, johan se Seilari-Jussikin on täällä! Terve mieheen!" hoilasi Porin Oskari, joka usean muun kera astui sisään.
"Terveiks vaan!" sanoi Jussi. "Terveisiä punapuumetsästä."